MARCELLUS (karjasee keskeyttäen.)
Mitä, orja!
NUORI ORJA.
Haa! Minä voisin tappaa teistä muutamia, minä voisin sanoa paljon --
mutta minä en tee sitä! Kohta tulevat _tuhannet_ ja sanovat! Katsokaa!
Sieppaa poveltaan tikarin ja painaa sen kamalasti nauraen molemmin
käsin rintaansa; kaatuu raskaasti marmorilattialle ja jää siihen
liikkumattomana makaamaan -- tikarinvarren törröttäessä hänen
rinnastaan.
Syntyy tavaton hälinä. Useat syöksähtävät ylös ja naiset kirkuvat, yli
muun melun kuuluu hämmästyneitä ja raivokkaita
HUUTOJA.
-- Mitä tämä on!
-- Mitä tämä on, Marcellus?
-- Kuinka orja saa puhua noin?
-- Ruoskikaa kaikki orjat!
-- Silpokaa heidät!
-- Ristille orjat!
-- Ristille!
-- Ristille!
MARCELLUS.
Miksi tämä hälinä? Sehän oli vain orja! -- (Orjille.) -- Orjat! Viekää
tuo pois!
Seinustalla on joukko pelästyneen, epäröivän näköisiä orjia. Kun he
eivät tarpeeksi nopeasti lähde liikkeelle, syöksähtää
MARCELLUS (seisoalleen ja karjasee raivoisasti.)
Kuuletteko te koirat? -- (Viittaa ruumista.) -- Pois!
Orjat kantavat pois ruumiin.
ÄÄNI (pidätetyllä kauhulla.)
Onko kukaan orja vielä koskaan noin...?
MARCELLUS (keskeyttäen ylenkatseellisesti.)
Oh, nehän surmaavat itsiään jok'ainoa päivä! Ja kaikilla keinoilla!
ÄÄNI (kauhulla.)
Ei, minä tarkoitan _puhunut!_ Kuinka orja saa ja voi puhua noin...?
Onkohan jotain tulossa...? Jos ne orjat...
ANICIUS (keskeyttää vihaisena, joka tekee hänet yhä koomillisemmaksi.)
Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien! Täällä ei puhuta muusta kuin
orjista -- aivankuin maailmassa ei enää olisikaan muuta kuin likaisia,
rupisia, haisevia orjia!