Synkkä pimeys.
Tuossa pimeydessä on kuitenkin, vaikka silmä ei erota, suuri,
maanalainen ergastulum -- roomalainen orjaluola. Vuorenraskaana painaa
matala holvikatto, ja rosoisista kiviseinistä tihkuu alinomaa vettä --
niinkuin hikoilisi sanomattomassa tuskassa joku suuri, liikkumattomaksi
kahlehdittu, musta hirviö. Akkunattomana, pimeänä ja ummehtuneena
muistuttaa luola suunnatonta, unohdettua hautaa.
Mutta siellä on sittenkin eloa. Lattialla, likaisilla oljilla makaa
noin kahdeksankymmentä orjaa, sekaisin eri kansallisuuksista ja
roduista. Siinä on joitakin hienopiirteisiä kreikkalaisia ja
traakialaisia, vaaleita, kookkaita germaaneja ja gallialaisia, synkkiä
karthagolaisia, mustia numidialaisia, libyalaisia ja muita Afrikan
kansojen edustajia. Ja vain heidän nääntynyt, läähättävä hengityksensä
kuuluu pimeästä --- niinkuin kadotettujen, unhotettujen sielujen
huokaukset ikuisesta pimeydestä.
Niin erilaisia kuin nämä ihmiset ovatkin, on heissä kaikissa kuitenkin
jotain samanlaista: he ovat rääsyisiä, likaisia, kalpeita ja
toivottomia. Jotkut näyttävät siltä kuin olisi heidät kaivettu
haudoista --- niin laihoja he ovat. Toisten kasvoista taas näkyy,
etteivät he aina ole olleet orjia, ovat ehkä olleet urhoollisia
sotilaita, kenties päälliköitä, mutta täällä ovat he vain orjia -- ja
se on painanut kaikkien kasvoille tuon hirveän toivottomuuden leiman,
joka tekee heidät julman ja peloittavan näköisiksi. Heidän puheensa on
milloin tylsää ja välinpitämätöntä, milloin raivokasta, ja toisinaan
tuntuu siltä, kuin puhuisivat kuolleet. Useiden liikkeissä on jotain
kamalan hillittyä ja uhkaavaa -- joka muistuttaa vahvoihin
rautahäkkeihin suljettuja petoja... Perällä on mahtava rautaovi, joka
johtaa kidutushuoneeseen, ja oikealla olevasta oviaukosta päästään
naisorjain komeroon.