Mutta sitten tuli Spartacus! Oi, jospa te olisitte nähneet! Hän oli
aivankuin ilmielävä Mars!
Hänen miekkansa välähteli niin nopeasti, että silmä tuskin eroitti, ja
hyökkääjät kaatuivat kuin korret! Ja ennenkuin minä tuskin käsitin mitä
oli tapahtunut, lepäsin hänen sylissään...
TYTÖT.
-- Ah!
-- Eikö hän...
-- Entä sitten?
LICINIA.
Sitten hän kysyi asuntoani, ja kun hän kuuli isäni nimen, synkistyi
hänen muotonsa -- hän ei tuntenut minua. -- Sitten hän aivan
äänettömänä kantoi minut portille asti.
ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Eikö hän mitään muuta puhunut?
LICINIA (muistonsa valtaamana.)
Ei mitään ... hän katsoi vain minua...
TOINEN TYTTÖ (kuiskaten.)
Eikö hän edes suudellut...
LICINIA.
Ole vaiti! -- Mutta te ette voi aavistaa, miten voimakas hän on! --
(Kuiskaten.) -- Tiedättekö, minun rintani on vieläkin kipeä -- hän
puristi minua niin lujasti! Mutta sittenkin tahtoisin vieläkin tuntea
hänen jäntevät käsivartensa syleilevän itseäni...
TYTÖT.
-- Tietysti!
-- Sehän olisi hupaista!
-- Oi, jospa minäkin...
Miekkailusalista kuuluu taas aseiden kalsketta ja melua.
LICINIA (katsoen esiripun aukeamasta.)
Katsokaa! Nyt hän taas miekkailee! Katsokaa!
Kun tytöt ovat hetken katsoneet, kirkasee eräs tytöistä, peittäen
kasvonsa, ja miekkailuhuoneesta kuuluu
HUUDAHDUKSIA.
-- Se oli mestarillinen isku!
-- Sitä ei voi tehdä muut kuin Spartacus!
-- Kuka kirkasi?
Esirippu avautuu ja eteiseen astuu Spartacus, jääden hämmästyneenä ja
sanattomana tuijottamaan Liciniaan. Muut tytöt juoksevat huudahtaen
pois.
LICINIA (sopertaen hämmästyneenä.)
Tulin katsomaan tänne ja kiittämään sinua... Tunnetko minut...?
SPARTACUS.
Tunnen. Tiedän nimesikin: Sinä olet Licinia, Liciniuksen tytär.
LICINIA (ilostuen ja hämillään.)
Niinkö ... sepä hyvä, että tiedät... Niin ... minä tahdon kiittää
sinua... -- (Ojentaa kätensä Spartacukselle.) -- Ja sitten tulin
kysymään, onko totta, että sinä huomenna joudut taistelemaan jonkun
gallialaisen jättiläisen kanssa?
SPARTACUS.
On...
LICINIA
Onko hän väkevä?
SPARTACUS.
Hän on väkevä -- ja suuri. -- Tahdotko nähdä hänet? -- (Menee esiripun
luokse.) -- Tule tänne! Katso, hän seisoo tuolla telineiden vieressä.
LICINIA (voimatta salata hämmästystään ja levottomuuttaan.)
Ah! Hän on hirveän suuri -- hän on todellakin jättiläinen... Etkö ...
etkö voisi taistella jonkun toisen kanssa?
SPARTACUS.
En minä ole kilpaleikkien toimeenpanija. Sinun isäsihän on määrännyt
minut taistelemaan gallialaisen kanssa!
LICINIA
Mutta sehän on kauheata... Jos minä puhuisin isälleni...
SPARTACUS.
Minkätähden?
LICINIA (hämmentyen.)
Niin ... minä vain ajattelin... Kas, missä sinä olet saanut tuon arven
rintaasi? -- (Koskettaa sitä sormellaan.)
SPARTACUS.
Sen löivät roomalaiset, kun vielä olin poika...
LICINIA (lapsellisesti.)
Miten jäntevät ovat sinun käsivartesi. -- (Levottomana.) -- Mutta sano
minulle, Spartacus: voitatko sinä hänet ... tuon gallialaisen...
SPARTACUS (alakuloisesti.)
Mitä välittäisit sinä siitä?