Sairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheä
takiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippu
puoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneet
ruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen pääty
on sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta sen
erottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekä
nämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipio
kuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuin
Venäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.
Ellette pelkää nokkosia niin käykäämme kaitaista polkua myöten, joka
johtaa sivurakennukselle ja katsokaamme mitä siellä sisällä tapahtuu.
Ensimäisen oven avattuamme tulemme etehiseen. Täällä on pitkin
seinivieriä ja uunin ympärille kasattu suuret röykyt sairaalan rojua.
Matrassit, vanhat resuiset viitat, housut, siniraitaiset paidat,
kuluneet kelpaamattomat jalkineet, -- kaikki tämä ryysytavara on mätetty
röykkyihin, murjottu, viskelty epäjärjestykseen, ja siinä se mätänee ja
levittää ilettävää, tukehuttavaa haisua.
Rojujen päällä vetelehtii lakkaamatta, piippu hampaissa vahti Nikiitta,
vanha eronsaanut sotamies, jolla on punaisenruskeaksi käyneet nauhat.
Hänellä on tylyt, kuihtuneet kasvot, tuuheat kulmakarvat, jotka tekevät
hänet arolla asustavan lammaskoiran näköiseksi, sekä punainen nenä; hän
on pieni, laihan jäntevä mies, mutta ryhtinsä on käskevä ja nyrkit
mahtavat. Hän on niitä suoraluontoisia, säntillisiä, toimekkaita ja
tylsiä ihmisiä, jotka ennen kaikkea rakastavat järjestystä ja sen tähden
ovat vakuutetut, että heitä tulee lyödä. Hän lyöpi kasvoihin, rintaan,
selkään, mihin sattuu ja on vakuutettu, että ilman sitä ei täällä olisi
järjestystä vallalla.
Edelleen tulette suureen, avaraan huoneeseen, joka täyttää koko
sivurakennuksen, ellei ota lukuun etehisiä. Seinät ovat täällä maalatut
sinisen likaisella värillä, katto on savuttunut kuin savupirtissä, --
selvää on että uunit talvisin laskevat savua ja että vinkaa on
huoneessa. Ikkunoita on sisältäpäin rumentamassa rautaristikot. Lattia
on harmaa ja vetoinen. Haisee hapankaalille, luteille ja ammoniakille ja
tämä haisu vaikuttaa teihin ensimältä niin, kuin jos olisitte astuneet
johonkin eläintarhaan.
Huoneessa seisoo sänkyjä, jotka ovat kierretyt kiinni lattiaan. Niissä
istuu tahi loikoo ihmisiä sinisissä sairashuoneviitoissa ja vanhaan
tapaan patalakit päässä. Nämä ovat -- mielenvikaiset.
Heitä on kaikkiaan täällä viisi henkeä. Yksi vain on aatelista
syntyperää, kaikki muut ovat porvareja. Ensimäisenä ovelta on
pitkäkasvuinen laihanpuoleinen porvari, viikset kiiltävän ruskeat,
silmät itkettyneet, hän istuu, nojaten käsillä päätään, ja katselee
yhteen kohtaan. Sairashuoneen kirjaan on hänen tautinsa merkitty
synkkämielisyydeksi, vaikka häntä itse asiassa vaivaa etenevä
halvaustauti. Yöt päivät hän suree huojutellen päätään, huokaillen ja
katkerasti hymyillen; puheluihin hän harvoin ottaa osaa ja kysymyksiin
hän tavallisesti on vastaamatta. Hän syö ja juo koneenomaisesti silloin
kun annetaan. Rasittavasta, kuivan kolahtavasta yskästä sekä huonoudesta
ja poskien punasta päättäen on hänellä keuhkotauti alulla.
Hänen perästään seuraa pienenläntä, reipas ja hyvin vikkelä ukko, jolla
on piikkiparta sekä mustat ja kiharaiset hiukset, niinkuin neekerillä.
Päivällä astuskelee hän huoneessa ikkunasta ikkunaan tahi istuu
vuoteellaan, jalat allaan niinkuin turkkilaisella, ja viheltelee
lakkaamatta kuin tilhi, hyräilee hiljakseen ja hihittelee. Hänen
lapsellinen iloisuutensa ja vilkas luonteensa ilmenee yölläkin, kun hän
nousee rukoilemaan, eli oikeammin takomaan nyrkeillään rintaansa ja
kaivelemaan sormillaan ovia. Tämä on juutalainen Mooses, höpelö mies,
jolta parikymmentä vuotta sitten sameni järki, kun häneltä paloi
hattutehdas.
Kaikista sairashuoneen N:o 6:nnessa olevista potilaista on ainoastaan
hänellä lupa poistua sivurakennuksesta, jopa sairashuoneen pihaltakin
kadulle. Tätä etuoikeutta on hän nauttinut jo kauan, luultenkin kuin
sairashuoneen kanta-asukkaana ja hiljaisena, viattomana höpelönä,
kaupungin narrina, jota aikoja sitten on totuttu näkemään kaduilla
poika- ja koiralauma ympärillään. Puettuna viitan pahaiseen,
naurettavaan patalakkiin ja tohveleihin, toisinaan avojaloin ja ilman
housuja, hän tepastelee kaduilla, pysähtyy porttien ja puotien eteen ja
pyytää kopekkaa. Yhdestä paikasta annetaan hänelle kaljaa, toisesta pala
leipää, kolmannesta kopekka, jotenka hän sivurakennukseen palaa rikkaana
ja kylläisenä. Kaikki mitä hän tuo muassaan, sen Nikiitta häneltä
riistää pois omaksi hyväkseen. Hän tekee sen raa'asti ja äkeissään,
kääntäen taskut nurin ja ottaen Jumalan todistajaksi, ettei hän koskaan
enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänestä pahinta
mitä maailmassa olla voi.
Mooses on harras palvelemaan toisia. Hän tuo tovereille vettä, vetää
peitteen heidän päälleen kun he makaavat, lupaa kullekin tuoda kadulta
kopekan ja ommella uuden hatun; hän se myöskin syöttää lusikalla
naapuriaan vasemmalla puolella, halvattua. Tämä hänen menettelynsä ei
johdu myötätuntoisuudesta eikä se ole humaanisten mielipiteiden
aiheuttama, hän tekee sen matkien ja vastenmielisesti totellen oikealla
puolellaan olevaa toveriaan, Gromowia.
Ivan Dmitritsh Gromow, kolmenneljättä vuotias vapaasukuinen mies,
entinen oikeudenpalvelija ja kuvernementin sihteeri on joutunut tänne
vainoamisraivonsa takia. Hän joko makaa vuoteella käppyrässä, tahi
astelee nurkasta nurkkaan ikäänkuin jaloitellakseen, mutta istuu hyvin
harvoin. Hän on alati kiihkoissaan, mielenkuohussa ja jokin hämärä,
epämääräinen odotus pitää aina hänen mielensä jännityksissä. Kuuluipa
vähintäkin risahdusta etehisestä tahi huutoa pihalta, heti nostaa hän
päätään ja kuuntelee: häntäkö muka tullaan noutamaan? Häntäkö etsitään?
Ja samassa hänen kasvoillaan kuvastuu mitä suurinta levottomuutta ja
vastenmielisyyttä.
Minua miellyttävät hänen leveät kasvonsa ulkonevine poskipäineen, hänen
kalpea, alakuloinen muotonsa, jossa taistelun ja pitkällisen pelon
uuvuttama sielu kuvastuu tarkkaan kuin peilissä. Hänen irveensä ovat
omituiset ja kivuliaat, mutta syväin, totisten kärsimysten uurtamat
rypyt kasvoissa ilmaisevat järkevyyttä ja älyä, ja silmissä on lämmin,
terve kiilto. Miellyttävä hän on minusta itsekin, ollen kohtelias,
avulias ja tavattoman hienotuntoinen käytöksessään kaikkia muita paitsi
Nikiittaa kohtaan. Kun joltakin putoaa nappi tahi lusikka, hän nopeasti
kavahtaa vuoteeltaan ja ottaa ylös sen. Joka aamu hän tervehtii
tovereitaan, maata käydessään toivottaa heille hyvää yötä.
Paitsi tuota alituista jännittynyttä mielentilaa ja kasvojen
irvehtimistä hänen sekapäisyytensä ilmenee vielä seuraavalla tavalla.
Toisinaan iltasilla hän kääriytyy viittaansa ja, väristen koko
ruumiissaan, tärisyttäen hampaitaan, alkaa nopeasti astua nurkasta
nurkkaan ja sänkyjen välissä. Näyttää siltä kuin olisi hänellä ankara
vilutauti. Siitä päättäen, että hän äkisti seisattuu ja katselee
tovereitaan, näyttää kuin tahtoisi hän sanoa jotakin hyvin tärkeää,
mutta nähtävästi otaksuen, ettei häntä kuulla eikä ymmärretä, hän
kärsimättömänä pudistelee päätään ja alkaa astua. Mutta ennen pitkää
puheluhalunsa valtaa kaikki muut ajatukset ja arvelut, hän antauu
halunsa ohjattavaksi ja alkaa puhua lämpimästi ja innokkaasti. Hänen
puheensa on sekavaa, kuumeenomaista kuin hourailu, katkonaista ja väliin
käsittämätöntä, mutta sekä sanoissa että äänessä on jotakin perin
herttaista. Kun hän puhuu, tunnette hänessä mielenvikaisen ja ihmisen.
Vaikeata on kirjallisesti kertoa hänen tolkutonta puhettaan. Hän puhuu
ihmisten konnuudesta, väkivallasta joka sortaa totuutta, ihanasta
elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunoiden
rautaristikoista jotka lakkaamatta muistuttavat häntä väkivalturien
typeryydestä, julmuudesta. Kaikesta tuosta syntyy sekava, yhtenäisyyttä
puuttuva sommitelma vanhoja, vielä loppuun laulamattomia lauleloita.