Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on
etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin:
moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.
Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen
optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa
mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin
juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu
niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole
rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä
ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta
kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja
lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.
Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö
valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.
Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia
kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli
suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä
muka osoitti taiteellista rappiotilaa.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä
jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi
ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta
on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla
taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja
puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.
Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion,
joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?
Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida
Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli
poikkeuksellisen suuri ihminen.
* * * * *
Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri
»elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen,
suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee
vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus
siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja
kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä
oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka
kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän
elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään
vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan
kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön
uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki
päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä
elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin
olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että
hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.
Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin,
syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin,
mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei
sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei
hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille
vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes
sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka
oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi
tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta
vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut
niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella
tunnustaa uutta oppia.
* * * * *
Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa,
yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen
huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut
vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide
on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan
elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla
mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.
Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi
Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän
välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut
polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä.
Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi
kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on
taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä
tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa
vaikuttavana tekijänä.
* * * * *
Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen,
ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima,
oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken
kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona
ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä
väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.
Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän
enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi
»haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan
todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman
voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen
hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen
mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän
näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä
hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla
hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli
erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä
selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi
Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi
ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.
* * * * *
Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran
toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä
Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan
esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja
Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom
toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman,
Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen
teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti
usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta
kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon
romantiikan kannattaja.
Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö
muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien
temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman
häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja
»Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille
pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille
antoi.
* * * * *
Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa»
antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen
velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt
kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa
korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.
Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja
vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle
sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja
ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt
elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan»,
niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka
on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen
teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan
siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on
heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään
aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja
suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja
rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg
avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei
yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.
Onko se ollut turhaa?
Silloin on kaikki muukin turhaa.
* * * * *
Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen
syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.
Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa
suomalainen, jolla on terästä silmissä».
Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta
tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo,
joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on
pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli
vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin
loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä
intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin
kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.
Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A.
Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy
koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen
sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki,
hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni,
joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana
itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»
Suomen suurin tytär!
Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin
jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin
suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen,
mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.
Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että
hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen
työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan
elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.