Molemmissa avioliitoissaan Ida Aalberg yhdisti elämänkohtalonsa
lakimieheen. Juridisesta kouluutuksestaan huolimatta hänen molemmat
elämänkumppaninsa olivat kumpainenkin suuria idealisteja. Alexander
Uexküll-Gyllenband oli kuitenkin verrattomasti suurempi idealisti kuin
Lauri Kivekäs.
Lauri Kivekäs oli tavallaan ollut eetillinen filosofi hänkin — hän oli
omaksunut maailmankatsomuksen, jonka tunnussana oli kansallisuusaate.
Hänen filosofiansa lähti elävästä elämästä semmoisenaan, ja sillä oli
selvät, joskin rohkeat ja hyvin käytännölliset päämäärät. Lauri Kivekäs
oli tyypillinen suomalaisen luonteen edustaja, raju, häikäilemätön,
rohkea, kiihkeä, jos oli kysymys taistelusta, mutta pehmeä kuin vaha,
helposti ohjattava, empivä, jos hänelle haasteltiin lemmen kieltä.
Tälle miehelleen Ida Aalberg puhui melkein aina rakkauden sanoja, ja
heidän avioliitossaan ei ollut syviä, ainakaan maailmankatsomukseen ja
luonteitten erilaisuuteen perustuvia ristiriitoja. Heidän ristiriitansa
olivat tavallisen todellisuuselämän ristiriitoja, niistä puuttui
teoreettinen pohja.
Alexander Uexküll-Gyllenband oli ikivanhan saksalaisen suvun jäsen.
Hän tunsi itsensä germaaniksi, mutta hänen esi-isänsä olivat lähes
parisataa vuotta toimineet slaavilaisuuden päämaassa, Venäjällä.
Kansallisuusaate ei hänelle muodostunut miksikään kipeäksi
persoonalliseksi kysymykseksi, siihen nähden olivat jo esi-isät
saaneet tehdä ne kompromissinsa, joita yksityisen ihmisen elämänonni
edellyttää. Ida Aalbergin toinen mies, vapaaherra Alexander
Uexküll-Gyllenband, oli kaikilta taipumuksiltaan kosmopoliitti. Hän
katsoi elämää ja sen ilmiöitä yleisinhimilliseltä näkökulmalta.
Eräässä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen lähettämässään kirjeessä,
joka silloin oli tarkoitettu salaiseksi, mutta josta hän kuitenkin
otti itseään ja jälkimaailmaa varten tarkan jäljennöksen, vapaaherra
Uexküll-Gyllenband on käsitellyt Ida Aalbergin suhdetta kumpaankin
aviomieheensä. Niin jäävi kuin hän olikin antamaan lausuntoa
tuossa asiassa, ei voi kieltää, että hän on koettanut katsoa sitä
objektiivisesti. Tärkein kohta tuosta kirjeestä kuuluu:
»En ole milloinkaan tuntenut Lauri Kivekäs-vainajata. Tunnen häntä
vain siitä, mitä olen kuullut toisilta ja mitä vaimoni itse on hänestä
minulle kertonut. Näin on muodostunut minulle kuva voimakkaasta, mutta
yksinomaan _politiikkaan_ taipuvaisesta ja suuntautuneesta luonteesta,
niin, vieläpä poliittis-_agitatoorisesta_ luonteesta. Mutta vaimoni
on kertonut myöskin monista jaloista piirteistä hänessä ja monista
ritarillisista teoista, joita hän Kivekkään puolelta sai kokea — — —
Lopulliseksi ja määrääväksi tosiasiaksi tästä kaikesta kuitenkin jää,
että vaimoni _ei_ ensimmäisessä avioliitossaan ollut onnellinen ja
että Lauri Kivekäs tässä viisi vuotta kestäneessä avioliitossa jäi
hänelle _vieraaksi_.
Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan
siihen Teidän kansallisen elämänne _ensimmäiseen_ kehityskauteen,
jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella.
Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata
ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka:
_silloin_ oli vielä liian _varhaista_, jotta tämä olisi käsitetty.
Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä
kuitenkin jo _eli Ida Aalbergissa_.
Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella _läheiseen
henkiseen_ suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen
suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain
kuolleista — olivat häneen.» —
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että
Lauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä
suhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan
yhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa,
että hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin
kanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen
mies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan
muu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava
kohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein
ainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa
oli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän
vaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida
Aalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin
viittausta.
Varsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti
ja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin
kuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida
Aalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa,
hän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja
sanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin
taidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi
päämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja
ymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa
muodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui
tuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta
mieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten
pienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet
hänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen
loppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista
henkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut
Cervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun
tuulimyllyjä vastaan.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja
kauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä
itseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti,
tapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin
nimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun
kanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa
vastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä
asiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.
Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja
vaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että
Ida Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen,
kun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan:
»_Minä_ olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin
lausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti
niitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta
lukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että
hän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.
Tosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander
Uexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu,
jossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.
* * * * *
Seikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun
avioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi
Riikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin,
missä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä.
Hänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin
virastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti
tapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä.
Avioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen
suuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista.
Königsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen
kirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen
suurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan
mielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf
einer reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt
— aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on
merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä
on säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään
kokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta
jää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin
myönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia
elämyksiä. _Puhtaus_ tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä;
se ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät
selvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta,
että aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa
joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta
vielä useammin kuin sana _puhtaus_ esiintyy hänen kirjoituksissaan sana
_vapaus_. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä
purkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia
kahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna _pakottaa_
itseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää
mielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua
puolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.
Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra
Uexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut
käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren
uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:
»Olen siis näyttänyt, mitä _paljaalla ajattelemisella_ voi saavuttaa.
Sillä minulle ei anneta _keinoja filosofian harrastamiseen_. Ennen
kaikkea ei anneta _joutoaikaa_. Kun isoäitini lahjoitti minulle
10,000 markkaa, käytin siitä puolet _opintoihin_. Sitten olen
_mennyt naimisiin_ ja olen käyttänyt _toisen puolen_ tuosta summasta
_avioliittoni hyväksi;_ siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan
eivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin _yhtä tärkeitä_ kuin omat
filosofiset harrastukseni.» —
Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille
ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla
suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari
alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa
aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon
kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:
»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään
repinyt pois sivun.»
Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että
vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa
kutsumustaan:
»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen,
syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun _ajattelen. —_ En saa
rauhaa edes _lukemiseen;_ en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun
luen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua
pitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja
kirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että
niillä on mitään arvoa.»
Niin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut
tavallisten jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää
kysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen perinpohjainen
ratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi tuottelias oli
vapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on, että hänellä oli
nerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti maanikko. —
Hänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun hän sai jonkin
aatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle todelliseksi
elämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä mitään muuta,
hän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään muusta, hän toimi
hellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.
Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei
valehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä
loppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi
ollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin
hermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin
korkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin
hänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että
heidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg sai
sen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen osoittamasta
kirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin helppo:
»30/VIII 95.
1. Sinun taiteesi ulkonaiset edellytykset, t.s. _teatteri_, ovat
_elämän_, varsinkin _avioelämän_ (sisäisin, syvin elämänyhteys)
kanssa ristiriidassa. Teatteri, semmoisenaan, on _leikkiväinen_ ja
alhainen (_spielerisch_ und gemein). Tämä teatteri on ristiriidassa
sinun luonteesi kanssa. Tämä ristiriita on tehnyt sinut tarpeeksi
onnettomaksi. Et ole säilynyt puhtaana työsi _vuoksi_ teatterissa,
vaan siitä _huolimatta_. Se oli _taistelua_. Mutta juuri tuossa
taistelussa olet kuluttanut ruumiisi ja sielusi voimat. Nyt sinä
_tarvitset_ tukea. (Aina siihen asti, kunnes olet saanut varman kannan
elämässä). Jos _nyt_ heität luotasi tuon turvan, niin sinä pian,
ottaen huomioon nykyiset heikot ruumiilliset ja _henkiset_ voimasi,
sorrut _teatterin alle_.
2. Taiteesi on ristiriidassa elämäsi kanssa. Ristiriita johtuu
taiteesi edellytyksistä (teatterista). Sinun pitää uudistaa taiteesi
ottamalla lähtökohdaksesi elämä. Ei päinvastoin. Jos tahdot menetellä
päinvastoin, muodostuu elämäsi _onnettomaksi_, taiteesi _epätodeksi_
(elämää vailla olevaksi).
3. ‒ ‒ ‒ Tuleeko taiteestasi rahanhankkimisväline? Jos niin on, tuot
ristiriidan sekä elämääsi että taiteeseesi — (sisäisin ja syvin ei
kuulu joukolle eikä sen rahalle). Samalla teet myöskin yhteisen
taloutemme mahdottomaksi.
Nämä kolme asiaa sanon sinulle ennakolta.