Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman
egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus,
johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä
dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka
takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä
tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa
kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten
tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on,
että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan
vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen
kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään
näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen
käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos
arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi
tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen
luonteessa.
Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband
olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen
kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai
tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat:
kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle
kiertueelle.
Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg
kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:
»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki
saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin
lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin
välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että
profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi
vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja
siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen
oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen,
tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin,
joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen
Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän
on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi
sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena
peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti
reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme
osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander
väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja
että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan
kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa.
On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin
luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin,
tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja
Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen
taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. _Hän_ vasta on
opettanut minua _ymmärtämään 'Faustia'_.»
Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen
sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle
kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra
Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa
ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894
hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista
arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa,
mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen
ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida
Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa
suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa
aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä
tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:
»Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.
Vaimoni!
Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi
nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä
hulluksi.
Sillä: _näytteleminen_ on _minusta_ valhetta; ja päinvastoin.
Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä
näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää _ulkonaista_,
muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja
elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina
elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) —
mikä voi silloin taata, ettei sinulle _päinvastoin_ myöskin itse elämä
ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?
Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä _olet_ joutunut, kuten tiedät.
Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista
_elämänvakavuutta_.
Jos elämä on niin _vakavaa_, niin se ei silloin voi enää olla
milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.
Kaikki elämän _näytteleminen —_ (kaiken esteettis-symbolisen taiteen
juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta,
ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒
Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin
kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan
elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin
yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.