Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen
vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin
kirjoitti:
»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan
vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö
ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen
parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun
pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen.
Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin
kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»
Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin
ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen
ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin
— tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan
muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa
riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta
Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie
rauennut.
Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin
johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman
jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän
ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista
teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig
XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi
muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea
ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea
maailmaa.
Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn
laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa
Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli,
koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta
yritystä.
Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista.
Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä
Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin
kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin
perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi
hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin
henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä
itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja
Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä»,
Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena
Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä
tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen
tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin
Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:
»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen
rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei
hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua,
että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista
Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten
saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain
siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»
Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen
tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty.
»Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan
tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään
Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta
hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.
Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu
silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi
verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta
teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.
Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen.
Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä
jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen
hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla
toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti
ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei
yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja
etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.
Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä
oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen.
Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän
pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä
kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä
sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali
sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa
kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida
Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja
näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan
Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä
hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai
osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu
Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin
Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja
suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten
että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä
kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä
arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida
Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä
henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta
taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden
rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.
Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg
sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin
hänet huomattiin.
Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys.
Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät
tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin
Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg
oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin
talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon
hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman
huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja
aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista,
näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista
palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä,
että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku
summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan
näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista
puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä
Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien
vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli
mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään
Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.
Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta
olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja
kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.
* * * * *
Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat,
ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli
hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana
päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander
halusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa
ja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä
neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa,
mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan
sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota
jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa
ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta
matkasta kertonut seuraavaan tapaan:
»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan
tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli
Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu,
mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää,
ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti
suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan
katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin,
meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä
ennen makuulle menoa.
Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli
osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty
vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.
»Kuka se on?» kysyin minä.
»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä,
erään toisen parooni Uexkullin luona.»
»Saanko lukea tämän kirjeen?»
»Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.
Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla
»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.
Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki
Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja
minä Arthur?»
»Kuule, tämähän on kosimista!»
»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi
sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.
Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin
aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä
hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä
mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti
aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki
entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää
hänet hetkeksi yksikseen.
Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen
lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on
tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää
ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija
astuisi huoneeseemme.
Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku
palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs
kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva
Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan,
mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle
vallan sopimattoman, päällystakkini.
Molempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.
»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. —
Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä
puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»
Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida
ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme
vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen
ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.
»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta.
»Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa,
katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah,
täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin
hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä
skandaali! mikä skandaali!»
Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä
paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.
Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband
muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla
ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti
majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja
kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun
ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia
uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.
Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida
Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»
Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja
muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.
Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton
ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan
kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein
tuntemattoman kanssa:
»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»
* * * * *
Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti
kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä
matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi
ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat
olivat pietarilaisia.
»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette
meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi
arkkitehti Stenbäck.
Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha
herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti
Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka
tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.
»Tunnen hyvinkin.»
»Minkälainen karaktääri hänellä on?»
»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä.
Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»
Seuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.
Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos
Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin
poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti
arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa
ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen
murtama.
»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään
pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo
nainen minun kokemattoman poikani.»
»Ehkä rikkauden tähden.»
»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme
rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»
Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään
ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan
pojan.
Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut
vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että
Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty
ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren
herran vanhemmille.
* * * * *
Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen
Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli
ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä
kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli
Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään
reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino,
jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.
Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli
täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen
lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.
Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis
vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä
puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään
puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa,
germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan
kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander
Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta
kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen
häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen
aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin
sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.
* * * * *
»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen
vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra
Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan
häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa
tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja,
salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta
muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että
hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen
selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne
kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.
Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran
sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle
Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia
omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin
eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja
ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa
poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta
elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.
Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti
eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin
lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot
osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt
Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä»,
oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää
filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän
yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:
»Rakkaus on _ainoa_ todellinen suhde; joko joku _jatkaa elämäänsä —_
taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä,
valhetta; me hapuilimme _molemmat_ rakkautta kohti sitä etsiessämme;
me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä;
löysimme toisemme, _eri_ tahoilta tullen, _Ibsenissä;_ silloinhan
tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —
Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on
tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen
merkinnän: —
»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen
filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka
on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen
anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai
sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta,
Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet
_kaiken_, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, —
parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä
antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista
tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset
antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan
ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he
jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —
Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa
kuvan seuraavakin merkintä:
»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se
tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen
ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä
kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»
Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus
esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa.
Ida Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän
pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta
elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa
— ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi
kieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy
täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan,
kun hän esim. toteaa:
»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).
Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi.
Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei
olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei
olekaan _vapaa_, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida
Aalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista
suoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan
opetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin
Perander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa
kiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja
vastasyytöksiä:
»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut _pakko
tehdä työtä_ eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan
pedanttisuudesta.
»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa
epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua,
joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista.
Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:
»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä
tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret
alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa
itsenäisyyttäsi minua vastaan.
Että _he tulevat niin tekemään_, on varmaa.
Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä
1889] kirjeessä on jo alku siihen.
Ota se ajoissa huomioon.
Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään
pienempää vihollista vastaan.
En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen
eivät ole ajattelemista.
Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät _kykene_
ajattelemaan.
Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin
pitkälle, tai oikeastaan niin _alas_, että teet heistä liittolaisiasi,
jos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.
Se on naistaktiikkaa.
Heikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.
Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut
tavallisten naisten yläpuolelle.
En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten
naisten tasalle.
Tiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.
Sitä ei _kukaan_ tule _koskaan_ ymmärtämään niin hyvin kuin minä.
Jos sen tiedät ja jos siihen _uskot:_ miten _pientä_ onkaan silloin
_semmoista taustaa_ vastaan olla herkkätunteinen!
Sinä _olet_ aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille
rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt
oikean, puhtaan olemuksesi.
Sinä _olet_ niin tehnyt, sen sinä tiedät.
Kaikkien noiden tottumuksien _täytyy jäljettömiin kadota_, sen sinä
tiedät.
Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä,
ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.
* * * * *
En voi antaa _sinulle kaikkea_ aikaani.
Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot
tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele
niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.
Päivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi _koko elämä_.
Syy-seurauksen laki on _rautaisen järkähtämätön_.
Pelkää sitä.
Jos _kerrankin_, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle,
sillä sinun _täytyy, minä_ tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi
ja vaikenemisesi _valheeksi, valheeksi_ rakkautemme edessä, niin
seuraukset näyttäytyvät itsestään.
Ne näyttäytyvät _ehdottomalla_ varmuudella. Jos tahdot niitä välttää,
voita itsesi _hetkellisesti_.