Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen
vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan
»Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius,
oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan
luottaen hyvään tähteensä.»
Vaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja
Herman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan
harkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä,
hän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan
hotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla
asettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja
mielettömän vaiston ohjaamana.
Tämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei
sellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli
varsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren
taiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka
muodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi
opintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.
* * * * *
Suomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana
Ida Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän
suomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa,
vastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen
Ernesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin
oli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa
sai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen,
juonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille
lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan
kuvaukseen:
»Oma Ellen!
Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen
olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä
lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat
suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon
minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla
panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön
jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä
minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle
taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena
— hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka
onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. —
Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.
Sinun pieni
_Ofeliasi_.»
Että Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee
sanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig
Josephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli
Münchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut
mukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen
pyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie
Ruotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä
pelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä.
»Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne
näyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat;
me kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.»
Hän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian
ja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman
Ofelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida
Aalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.
Ernesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan
ystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren
taiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa
viisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä
kurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla
aina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli
lämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.
Jo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt
mainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa
Noorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli
ruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:
»Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei
ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja
kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva
Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se
nyt 45 kerran ja _yleisö oli hyvin innostunutta_. Björn Björnsonista
pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan
isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä
Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. —
Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa
Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona
nyt asun.»
Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei
ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:
»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän
kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista
osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen
taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli
ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan
ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen
pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli
pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.
Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili
Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden
Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin
hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä
petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.
Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö,
joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään
ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon
vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää
varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei
tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi
olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä
vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten
näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen
näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena
jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan
miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan,
joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta.
Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen
nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi,
niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat
riittämättömät.
Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin
kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti
tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti
Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista»
suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä,
ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen
kohtien herkkää suoritusta.»
Kööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:
»Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut
kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa,
minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa
kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois
kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen,
matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä
kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi
noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun
veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää
matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään
ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen
suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle
ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa
tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan
ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime
vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli
jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta
naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin
päässyt —; ilman _ainoatakaan_ suositusta, sillä minä halveksin,
halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin _omin_
voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo
Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään
kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua,
kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan
jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa,
olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa
asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo _koskaan, koskaan_
alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan
puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen
sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli
siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa
ei lain mukaan kukaan _yksityinen_ vierasmaalainen saa esiintyä,
mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi
minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan
sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja,
kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he
olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut
minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen
innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta
tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston
ruumissaattoa.»
* * * * *
Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei
Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa
sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».
Herman Bang kirjoitti »Tilskuerenissa» esityksen johdosta m.m.:
»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa
kauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään
salaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa
meidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä.
Katseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme
kaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.
Ruhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä
ja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin
maahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä,
hallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät
vapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti
niitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty
Henningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie
hengästymiseen.
Ja molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi
tämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah,
voimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa
Michel Meukon hartioiden yläpuolella.»
Marsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya
Dagligt Allehanda»:
»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli
todellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules
Claretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla
semmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.
Neiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta
ei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja
keskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja
suomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään
eivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä
Hämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli
vaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa
neiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja
tunnettiin, tunnettiin — —.
* * * * *
Ihailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon
suuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen,
hallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua
»naturalismissa».
Ja puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja
hurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen,
sen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu
vaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.
Neiti Aalberg on _une grande tragedienne_ [suuri traagillinen
näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan
jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»
»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä
hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen
näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät
alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen.
Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on
unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin
muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin
juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia
esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan
hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa.
Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon
hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo
ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa»,
jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian
voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen,
joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään
hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun
Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta
sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen
hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun
»Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa»
ja Feuillet'n »Sfinksissä».
Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa.
Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin
»Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian
mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun
tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta
merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi,
deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään
esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti
täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida
Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle
näyttämölle.
Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887
voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia
hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin
ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri
oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden
kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta
Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin
oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden
parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä
Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen
menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä
tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli
ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa
vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei
enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti
sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto
Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat
väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat
toivottoman suuret.»
Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan
ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä
1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia
luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys
Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo
Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.
Sardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:
»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin
käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa
olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen
hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären
on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia
taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia
vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä,
sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan
ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä
kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta
ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta
kuvaavan äänivivahduksen!
Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman
painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa
siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi _tanskaksi_ näytelmässä »Naisen
rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja
sattuvasti.
Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa
on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille
tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan
onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän
loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä;
kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta.
Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä
kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy
verhottuna hienoon neitsyen huntuun.
Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin
vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin
huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen
loppukohtaus varsin oivallinen.
Siinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron
jälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia
mielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta
jäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa
näyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.
Niinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista
itkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli
tasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten
sielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen,
koska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti
A. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen:
ainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan
kaikua.»
Samassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi
»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:
»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti
Aalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät
kööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa,
voisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan
näytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.
Jättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai
maanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu
tällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»
Ida Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut
kieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa,
hän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat
lavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen
sanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta.
Kaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta
kielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen
esiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:
»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin
soittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee
häneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia
tanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on
parasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»
»Tilskueren» kirjoittaa samasta osasta:
»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä
lähitulevaisuudessa _tanskalainen_ näyttelijätär. Totta puhuaksemme
hänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista
korostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja
kuin ensimmäinenkin.»
Jouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas»
nimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen,
ettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi
uutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti
lupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli
hänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava
Dagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi
Kööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut
välikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä
takaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin
näytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko
vaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin
kiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään
usein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei
sentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti
suurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli
silloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta
hermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta
aikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.
* * * * *
Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa.
Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885
hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän,
jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä
Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:
»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt
taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä
aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta
ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan
ennen.»
Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.
Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.
Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin)
sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään,
Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään
terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa
lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja
»Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja
suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti
tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä
suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei
voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi
ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen,
että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen
Kööpenhamina-aikana.
Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä
järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita
ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat
olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa
Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida
Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan
omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen
kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären
ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida
Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde.
Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina
Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle
erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä
suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään»,
hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi
päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista
häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella
»Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta
muultakin.
Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä
1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida
Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen
voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida
Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet
olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana.
Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista,
mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on
ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En
halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin
mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären
erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että
Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei
hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren
Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman
kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä
muutamia näytteeksi: