Ylioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi
Hämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti
nuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan
tarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli
leikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:
»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä
voimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle!
Koettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla
parhaiten palvelette isänmaata.
Ida Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja
»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon
puhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana,
että nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan
Frithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä
ja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida
raiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä
seurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin
mielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan
kieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle»
ja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin
pitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan
spekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen
teatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä
kertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain
se! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli
niin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti
onnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan
antanut hänelle liian vaikean tehtävän.
Vaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä
antiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen
opetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti
voinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista
filosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus
sinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg
helmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:
»Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun
astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa.
Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja
korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän
harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö,
jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee
sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle!
Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti
olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia.
Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että
kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi
helpommalta elää.» —
Se aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin
hetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein
myöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin
työtä.
1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen,
Jumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen
saa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki
ja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten
taholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli-
ja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.»
Lauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa
suomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka
1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät
hänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta
saadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja
Hjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista.
»Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen
Suomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman
kunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.
Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen
Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan,
sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa
henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa
1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:
»Jollas 1/VI 85.
Hyvä Neiti,
Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan
à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen
oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä
Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä
tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.
Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan
ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään
ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut
artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten,
kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä
muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan
yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä
posti se lie ollut — vuoksi.
Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne,
parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita
aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään,
olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään
elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini
ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on
luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä
Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin,
joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne
Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys —
ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä»,
niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi
noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti
myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole
voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa
annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen _tahtonut_,
että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne
artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa,
mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon —
niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole
aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin
reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta,
niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka
suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän
havumetsissämme.
Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että
Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia
vaikutelmiani.
Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa
minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille
ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten
jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin
tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän
ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne
ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea,
kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi
ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä
syytän juuri meidän kansallista _maaperäämme_ siitä, että täällä
Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma,
kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa,
se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi
kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen
vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja
pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des
infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.
Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan
olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta
olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on
tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka
yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai
nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja
kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja
tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin
ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä
»Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista
tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu
hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen
kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja
koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa
Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla
ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin
muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on
tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei
merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti
hyvää.
Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni
Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa,
mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja,
jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää
olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla
kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi
käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole
tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt,
sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen
saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka
loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini
lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».
Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria.
Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni
ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun
katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta
ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä _ei saa_ painaa, voitteko
ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle
sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni
semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut
yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin
viholliselle aseet käteen, ja näettekös, _senvuoksi_ oli parempi,
että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä
myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen
artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi,
hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu
suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin
vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu
ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan
tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui,
että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan
totta ‒ ‒
Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa.
Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin
koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää
tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen
pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.
Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä
pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte
Adrienne Lecouvreurinä. _Se_ olisi hauskaa. Koska en milloinkaan
ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti
huomautukseni suullisesti. _Erikoisesti_ pyytäisin Teitä Adriennena
paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte
silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah
Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt
Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne.
Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun
olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen.
Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän
Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa,
esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein
huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä
Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta
suorasanaista, minä ainakin olen suora.
Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla
tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän
keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia
on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja
Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla
täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja
seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»
Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi
tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle
Suomalaisesta teatterista.
* * * * *
Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla
niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen
henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten
persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen
mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän
maailman viisaiden suusta.
Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten
joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen
mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa
edustajiin.
Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan
jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain
tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin
tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret
tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin
valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei
kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.
Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi
odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella
hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen»,
totesi Minna Canth omana mielipiteenään.
Emilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin
sydämessä.
Ida Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita
ystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä,
enempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä
halua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen.
Sitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan
vaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin
taidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin
Lovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida
Aalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän
jälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa
tilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin,
Viipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg
suurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä
loppuun asti.
Jo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut
helsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka
suosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig
Raa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen,
hillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun
Ida Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle
serenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle
»kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa.
Ystävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:
»Kulta!
_Sulje ovet_, sammuta lamppu!
Tuhansia terveisiä monilta _ihailijattarilta!_ »Naismaalari» itki!!!
Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain
ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa
ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi
olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!