»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin
kansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti
vanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta
riitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen
»Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen
näyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:
»Hur faller släpet och hur klär rosetten?
Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten?
Är håret pudradt à la Pompadour?
Är ögonbrynet penslad fin natur?
Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen.
Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen!
Prins Hjertekläm skall börja valsen der;
Jag spår, att han i en af oss blir kär.
— Ack, vore jag en mygga der i salen!
— Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen,
Barfota, sotig, ful ‒ ‒ i ett palats?
Nej, blif i askan du, det är din plats.
Och systrarna, de åkte bort i qvällen.
Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen;
Kring skuldran föll de rika lockars våg,
Och med en stjernblick hon i askan såg.
Der låg en gnista, slocknande i härden.
— Du lilla gnista, glömd af hela verlden,
Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp,
Skall tända dig till ljus och värme opp?
Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar
Fördolda skatter, hvilka ingen anar,
Och hon fått makten, för sin kärleks skuld,
Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.
Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna.
Oanade behag, i ringhet slutna,
Uppväxte som en vår i bortglömd dal,
Så kläddes Cendrillon till kungens bal.
Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder,
I vårdad drägt, men utan smink och puder,
Med kammad lock, så morgonfrisk och glad,
Som vårens björk med dagg på späda blad.
Hon dansade med prinsen; han var fången.
Hon talade ett språk, nytt i salongen;
Det var som fågelsång i hemlandsskog,
Det kom från hjertat, och det hjertan tog.
De trötta systrarna, det lefnadsmätta,
Förslitna hofvet undrade med rätta
Hvar hon kom från, som på en kunglig bal
Lagt frisk natur i konstens ideal.
Men när hon dansat, sjungit och förtjusat,
Försvann hon, som den vind i skogen susat,
Och ingen skulle anat hennes bo,
Om hon ej tappat nyss sin ena sko.
Nu söker prinsen foten, måttet, maken
Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken,
De stolta systrar hugga af sin tå,
Men skon, men skon, den passar ej ändå!
Jag vet likväl en fot, som fyller måttet;
Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet,
Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja,
Jag vet, att skon är märkt med I och A.
När prinsen finner denna fot, den rätta,
Skall kronan han på egarinnan sätta,
Och detta kungabarn, i kojan krönt,
Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.
Den glömda gnistan, slocknad halft i härden,
Skall gå med glans och värme ut i världen
Och glädja alla, hvilkas andedrägt
Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]
Kun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil
Bergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin
suoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja
toivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan
ja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä
kynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle
tai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja
kaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään
kirjeeseen.
Ida Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella
olevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko
kuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella
ihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta
Kalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan
toteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi.
Sensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi
järjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida
Aalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma,
jolla sitten voisi elää riippumattomana.
Ida Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä
loppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari»,
»Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin
kuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen
usein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän
odotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.
Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär
ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja
hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle,
mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä
kiittäen »valon palveluksesta».
Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän
Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu
ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida
Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska
avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo
edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen
Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle
naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli
tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin
missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa
puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi
rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.
Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän
kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta
hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi
varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen
kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta
Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa»,
osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli
myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan
kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin
pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen
elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei
välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen
idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan
maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin
kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat
tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät
Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin
yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen
kuivuvan kesken.
Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer
Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.]
Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä
tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes
kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.
Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan
määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut,
oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin
säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista
rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden
lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan»
terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi
rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa
kurkkuaan kipeäksi.
Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa
lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin
läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen
kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä
vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän
oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa
kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä
kuin sinä».
Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren
naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi»,
rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala.
Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä
sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä.
Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen
maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen
lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta
kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.
»Hyvä Ida!
Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä.
Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen
oleskellut.
Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla.
Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn
kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja
merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi
Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois
tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla
yksi.
Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa
ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin
vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun
kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat
valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.).
»Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin
Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska
minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo
viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden
vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta
entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis
on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se
on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan
vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka
elämä muille kävisi turvalliseksi.
Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi
näyttämön puuhissa.