Iida.»

Ida Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä

osasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista

kirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa

Ida Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja

epämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita

ja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni

Nordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin

kiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida

Aalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja

suomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy

todellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään

vain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta,

jonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina

1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen

tapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:

»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi.

Sinun täytyy vaan myös _itse tehdä se_, — sillä Tony meidän täytyy

_ajatella_ suomeksi, _lukea_ suomea, _kirjoittaa_ ja _puhua_ suomea

jos tahdomme oikein tuntea itsemme _Suomen kansan lapsiksi_. Meidän

täytyy olla niin _ylpeät suomenkielestä_, että se tuntuu meistä

halveksittavalta puhua tuota _kurjaa lainattua ruotsia_, jota emme edes

osaa oikein puhua.»

Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää,

että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut

fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista

logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony

Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din

tillgifna Ida.»

Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä

teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista

Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli

kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla.

Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille:

»Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä

intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin

elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm —

niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen

jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut

seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä

vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä

vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet,

niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia

Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa

(B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista

tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg

oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena

oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten

Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen

kiittää seuraavilla riveillä:

»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen]

luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet

silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—

Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden

suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa.

Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin»

suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla

kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin

halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen

suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti

vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään.

Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous.

Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli

nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut

luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä

suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi

yritykseen ryhtymästä:

»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei

katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin

vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia,

nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:

»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä

minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi

ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko

olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin

voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen

itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin,

saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli

epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen

teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena

kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:

»Oma Tonini! Se on todellakin _naurettavaa_ tuo huhu minun kivustani,

jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en

ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin

pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa

minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin

_tuhmaa_ niin _yksinkertaista_ että ei kukaan ajatteleva _ihminen saata

sitä uskoa_. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin

johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman _lääkärin

todistusta_ jos he todella uskovat, että _minä valhettelen_ niin ei

he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen

tekevät niin silloin he ovat niin _kehnoja_ että minä _halveksin_ sekä

heidän _moitettaan_ että heidän _kiitostaan_.» — — — j.n.e.

Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön

kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun

suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti

esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:

»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun

»tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt

käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa

siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli

niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut

sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt

kun minulla on aikaa, oppia sen _todellisen_ tarantellan. — Nyt olen

oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä

suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on _etelän_ tulinen

tanssi.» —

Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista

tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:

»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja

muun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat

intresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse

Mefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että

unhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»

Ja Ibsenin »Kummittelijoiden» ilmestyttyä:

»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta

tulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti

realistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika

joka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja

taiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia

ja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden

ja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä

puolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa,

sillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —

Edelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä

mielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia,

lienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa

naisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:

»Rakas Toniseni!

Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin

_pettyneistä toiveista_. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt

on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan

on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa,

että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se

todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi

kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään

suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä

mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä

päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin

ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on

kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että

usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme

kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä

jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota

meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa

väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii,

löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat

niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi

enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa

joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän

tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on,

ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin

elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on

ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin

sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä

olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka

ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua

on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon

elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät

hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta,

jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa.

Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni

jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta

ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt

minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni,

hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen

mielipiteitä ja käsityksiä.» —

Vasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja

vielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen

»Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön

väkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja

eräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren

menestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius

lähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen

osasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida

Aalbergiin:

— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu

ihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin

sitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä

onnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi

Regina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa

synnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä

voitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z.

T.»

Kun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti

ja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi

rehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on

tullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»

Suomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja

Pietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin

eläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti

kirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:

»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme

suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka

häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee

kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä

liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa

säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara

mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä

näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»

»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta,

jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen

näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku

sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua»

tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua

Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se,

että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla

Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä,

paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista

tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja

onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä

suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni

puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä

vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan

sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen

näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja

sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja

arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin

nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä

vaarallista vertailua kuin tässä».

Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi

Suometar» tammikuun lopussa 1883:

»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille,

jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni

ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset

ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo,

kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa

niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa,

ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata

muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki

nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti

Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta

enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään

voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»

Että Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja

porvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880

mitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä

paperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin

myöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa

niin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle

lakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla

ponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä

1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä

olisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan

ja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa

Ida Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta

tuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni.

Ainoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani

kuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut

usein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle,

en todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä,

elämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten

ihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että

et sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»

Helmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen

Bertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:

»Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta

irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta

aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy

nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni.

Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle

kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni,

kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata

itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä

tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun

pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken

ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni

vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette

ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun

_luonnollani on mahdotonta_ tehdä toisin!