Suuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen
nuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä
kertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen
taiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin,
kappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti
Ibsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa,
oli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut
painavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.
Kieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä
arvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja
sensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle
antamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä
laittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin
yleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti
olivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin.
Mutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa.
Sanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin
ja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti,
Antti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida
Aalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki
oppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida
Aalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin
innostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää,
että silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin
yhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat»
julkaista seuraavan uutisen:
»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut
heimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt
tämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa
saattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän
ruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet
Unkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen
heimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset
I. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä
ei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän
suomi-mielisten suhteen.» —
Ystävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään
filosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori,
suloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä
vaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti
Jalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta
ja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja,
unohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa
kunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti
Jalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa
Ida Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan
kunniaksi järjestämästään juhlasta:
»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti:
että me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen
_täytyy_ mennä takaisin, hänen _täytyy_ olla suomalainen näyttelijätär
j.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —
Ja vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden
Suomettaren» Matille:
»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se
olisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta
minä puhun hänelle paljon _fennomaniasta, kansallisesta taiteesta,
velvollisuudesta, isänmaasta_ y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään
joutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —
Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen
teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa,
joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään
aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan
ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset
aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat
esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista
oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa
poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase
kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa
oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri,
jossa ei ollut Ida Aalbergia.
Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta
menestystä?
Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan
kotimaahan palanneesta taiteilijasta:
»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin
retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa
kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa
Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana
iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei
nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista
kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa,
vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu
nähdä sen totista edistymistä.»
Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin
vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen
vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida
Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin
on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli
tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei
enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän
etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona»
(kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti
Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi
jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.
Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan
tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda
Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta
ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että
Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille
Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun
esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen
auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.»
Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet
eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden
purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä
nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:
»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi
neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän
tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin
olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua»,
vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun
minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me
molemmat purskahdimme nauruun.»
Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri
Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä
lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison
ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja
välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa,
jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden
lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina
aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut
suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista
oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi,
että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma
ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää.
»Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon
puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä
toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian
merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut,
useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin
»Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa
ja rakkaudessa.»
»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle
vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta
niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin
pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa
näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että
esittäjän syvää henkeä. —»[13]
Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella,
yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys
oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat
— verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan
Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää
Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.
Edellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden
ja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli
tutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän
muistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen
alussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan
olleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta
halveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat
kohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären
itsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja
tunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan
esiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain
kuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta
taipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki
tai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken
sentimentaalisuuden.
* * * * *
Parantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin
raaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi
näyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar
Lydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka
kulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää.
Ystävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg
sanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo
varsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom,
jonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg
kirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:
»Armas Tony!
Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen,
se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla
hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä,
se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, —
ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto
joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä
voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista
rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken
_valheellisen ceremonian_ ja _kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot_,
sanalla sanoen, kaiken _valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä_,
sitä tekee mieli sydämmestänsä _halveksimaan_ ja _ylenkatsomaan_ ja
aloittamaan veristä _sotaa valkeuden ja totuuden_ edestä. Kun seisoo
tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä
löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka
juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri
vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla
kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin
kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla
huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri,
silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja
naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle
ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka
veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä
luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi
hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan
välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —
Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis
koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle —
toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun
ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta _vesi, meri
on se ainoa raitis_ ja _terve mailmassa_. Minä elän aivan _yksikseni_,
sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys
minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten _näyttämöllä_ ja
_yksinäisyydessä_. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla
eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —
Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa,
— Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän
päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin
hänessä löytyy luonteessa jotain _suurellista_ joku _suuri aate_
eli maali jonka tähden eli _eteen_ hän _uhraa itsensä_, mutta minä
sanon että hän _ei ole tosi_.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole
sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi