»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän
kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!'
[Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän
intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin
paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt]
että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se
on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei
laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että
tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse
havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin
myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit
der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till
det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör
hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen
epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren
liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä
varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)
_Hamletista_ hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen
esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi
verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal
kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi
Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi
liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään
jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään
määrässä olisi tehonnut meihin.»
Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid
Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi
Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin
Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori
Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon.
Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti
kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota
tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?»
Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista
ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren
naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen
ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle,
että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä
italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän
runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset,
joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita,
m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.
Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä
kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä
johdosta (suomeksi):
»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla
sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta
voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että
ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka
raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»
Sitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:
»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»
Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin
lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on
taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa
käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:
»Bad Elster 18 p:nä elok.
Rakkahin Matte!
Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä
nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin
rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin
Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi
on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset
vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota
luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi
käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat
yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla.
Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista
puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni
voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani
suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä
sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti,
saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen
opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin
pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin
päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä
ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua
tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä
onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen
juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla
esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun
kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain _talonpoikia_, on
ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja
luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan
yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin
suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit
uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin
mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata
voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia
henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa
lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin
kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä
tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —.
Päästä pois usein _liian ahtaista_ oloista kotona, ja tulla sinne,
missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta
sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja
matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi
vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa,
että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen
anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan.
Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja
taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat
aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa
saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle
— —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa
ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on
koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita
en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin
perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen
arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan
aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään
korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon
painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja _vähäpätöiseen_
ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena
tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus
tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja
omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten
henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa
kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja
uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on
muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun
olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni,
on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden
runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja
rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua
ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »_Björkin
runoissa_» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka
merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä
korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin
runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —
Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut
täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat
tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon
toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti;
Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa
erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää
itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni
opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti
on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella
Strakoschin johdolla.» — — —
Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi
siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti
koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa
kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren
tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu
»kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja
kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta
tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen
seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen
yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi
vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka
kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.
Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen
suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen
filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota
on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä
myöhemmin.
* * * * *
Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan
Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän
kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa
saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän
heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut
parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella
näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta
heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen,
semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi,
kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:
»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki
tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu
pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin
pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea
tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa.
Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän
rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat
hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen
saada heille näytellä _suomeksi_, tahdon koettaa näytellä Boriskan
paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai
kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se
kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se
minua vaan innostuttaisi.» —
Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja
tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön
esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta
ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto.
»Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän
aloittaa: »Frank oli _erinomaisen hyvä_!!!» Erään kohdan tässä osassa
hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».
Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti
suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava
impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen
kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät
nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista
suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan
tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet
vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli
hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun.
Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi
hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld»
kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos
sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano
mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt
hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä
ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes
huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi
tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku —
kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt,
kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan
kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen
silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja
»joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen
esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi,
että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida
Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa
puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen
toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin
ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin.
Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen
karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi,
mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni,
ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen
huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan
piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla.
Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli,
on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu,
niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä
valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on
ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla
jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman
että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi
tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman
ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden
vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät,
jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla
katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken
epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt
osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin
sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on
todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille
juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja
suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija
Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.