Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva
Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun
oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta
kirjoittanut:
»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista
tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen
koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä
uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän
on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma
itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»
Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se
poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa
lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan
esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta
koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan,
että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä
johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri
tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän
lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja
kaipaaminen.
Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään
kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja
kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.
Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran
nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen
omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt
näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä
ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä
Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava
tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään
kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka
oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti
kirjoittaa m.m.:
»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli
'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä
osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari-
ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että
talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»
Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti
lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt
teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään.
Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret
olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen
teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa
mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin
lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin
koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että
oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti
lakkaamatta hänen mieltään.
Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on
antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään
liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa
ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että
nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia,
koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.
Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin
Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt
runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran
»Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä,
että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta
lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu:
»Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg
kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan
»Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v.
Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen,
ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin
koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia
varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli
esittää nimi- ja syntymäpäivillä.
Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa,
kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa.
Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka;
varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia
ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta
pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran
sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin
Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli
Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä
»Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:
»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin,
nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'.
Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria
harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät
naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle.
Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja
hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee
suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet
huvitilaisuuden etunenässä — — —»
Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön
saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa
läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen
näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon.
Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän
ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen
teatteriin.
Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä
vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa.
»Morgonbladetissa» kerrotaan:
»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti
ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän
hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli
yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää
toisen kerran ensi sunnuntaina »
Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän
kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on
muistellut Leonoran olleen viehättävän.
Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä
iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.
Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät
olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi
niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista
mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken
ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta.
Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin
matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon.
Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan
talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen,
jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren
haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei
ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa
ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin
korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.
Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan
aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen.
Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla
oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään
rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen,
että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja
tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi
elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa.
Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on
kadotettu ja tuomittu.»
Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi
keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin
valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut
lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat
liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä
käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan,
tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni
David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti
Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.
Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa
kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja
pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi
karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti
Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä
hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä
luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.
Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää
heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen
puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi
ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan
pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali,
jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa
palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa
ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan
tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida
Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa
puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären
tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin
rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä
asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää
historiaa.
Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän
myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen
ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin
hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että
hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty
ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut
sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan
Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:
»Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)
Rakas siskoseni!
Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut
ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin
Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä
eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä,
ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä
äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole
kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja
iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta
mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin
kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli
Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin
heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen,
jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat
vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan
sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä
kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä
perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun
muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja.
Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut
henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa
tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin
Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat
alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan,
jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli
säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella
itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä
niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta.
Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka
on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät,
niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään,
sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä,
nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso
mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo,
mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja
loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä
ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin
omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että
vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä
kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen
sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi
hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän
kaikkein yhteisesti.
Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen
muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua
on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että
senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten
tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa.
Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa.
Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten ‒ ‒ ‒
kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui
niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään
jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen
esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan
kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä
äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että
Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat,
ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä
yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden,
seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin
aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »_Mielikissä_» oli
luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan
ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä
myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne
Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen
Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää
siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin
puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä
sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni
sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me
täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit
ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän
vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen
päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut
kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni
sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni
puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme
sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa
kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla
eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea
sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme
täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein
korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon
sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan
kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin
kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin
teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että
ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi
veljekses Oskar.
P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi
myös kaikkia minun tuttaviani.»