Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen
kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin
kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!
Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä
viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä,
on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi
moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä
kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi
toisille.
Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se
ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan,
Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä
hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla
eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.
Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista
kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia
läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä
moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut
Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen
syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.
Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin
ensimmäinen suuri tahdonilmaus?
* * * * *
Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan:
»Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en
rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin
myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.
Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole
rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti
erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on
ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin,
kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt
»onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.
Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin
asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan
äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin
ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan
läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten
halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä
taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta
avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan.
Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen
joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla
rajoittaa näköpiiriä.
Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen
kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen
nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut
yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä
ja korkeita ajatuksia.
Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä
tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun
luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren
mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä
haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.
* * * * *
Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja
luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän
tarkoitti tytärtään Idaa.
Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia.
Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen
pohjalla.
Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha
ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa
tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli
koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa
poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli
ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs
komentelemaan toisia lapsia.
Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan
lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat
ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin
varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva
se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka
huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?»
tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi
kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar,
on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa
rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.
Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin.
Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei
ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä
ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut
ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen.
Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on
kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien
sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».
Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan
näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin
vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan
erikoinen lapsi.
Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari
Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli
harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin
tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.
Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin
kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan
ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona
asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa
Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti
lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen
kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun.
Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa,
ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas
mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin
vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei
ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin,
mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa,
asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt,
ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa.
Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa.
Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa»
ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon
runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin
asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli
Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen
»pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen
koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen
myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen
kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus
oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa,
ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa
mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin
tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan
kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida
asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä
tuttuja.
Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt
kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli
olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.
* * * * *
Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?
Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan
Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu
säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö
on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:
»Många har du till att minnas
Många också minnas dig
Låt ett litet rum dock finnas
I ditt minne ock för mig
Din förra skolkamrat
Ida