Oottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?
Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja
rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä
syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni
kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun
kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:
— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla
nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.
Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä
oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä
viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi,
jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin
eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi
kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.
Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja
valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.
Eileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan
painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta
menoerästä Suamen kansan massikan varalle.
Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs
tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo.
Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja
vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan
tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin
myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.
Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka
mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia,
kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria,
maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria,
tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja,
imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren
toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin
tunteilijoota.
Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu,
ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on
tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä
meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit,
jokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.
Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista
tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne
on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja,
kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät.
— Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista
yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle
opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla,
jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa
reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.
Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten.
Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna
poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat
konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan
kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten
jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan,
keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli
ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja
niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä
oliskin epäkunnos.
Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista
läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.
Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua
ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.
Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle,
mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi
suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta
hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen
Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa
»kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.
Ja se on järkiperääsen konkurssin teon.
Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne
olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim.
keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»:
vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos,
hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa
sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli,
pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös
kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä
ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).
Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»
Täs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää,
jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä
päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte
syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että
arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa
harkinnu. —
Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia
saara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.
Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja
ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:
— Annas Kaisa suureet lusikka!
Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa
leipua piparkakun.
Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä
tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava
se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea
asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»
Ja m’oon samaa miältä.
Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän
»sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.
Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun
jatkoluokilla _lastenhoitoon_. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy
koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on
opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan:
»Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o.
itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään
puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki),
imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän
knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka
(knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).
Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja
näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:
— Näin!
Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka
kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko
koulun imiä.
Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella
ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka
tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja
säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa
tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.
Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:
— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta
varsinkin kesän aikaan?»
Jä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:
— Emmä me tiärä.
Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja
siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin
myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä
flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna
jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan
kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat
juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin
kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?
Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen
_ammattipsykoloogin_, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja
tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen
tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu,
nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki
kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä
siitä tuloo.
Reisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:
— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari,
tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua
jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis
kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen
poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.
Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks
sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja
krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja
kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa,
niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.