Tapahtumapaikka kahden rintaman välillä Keski-Suomessa kevättalvella
1918.
Yö. Luminen metsä. Taivas tähdessä. Taustalla on kukkula, hitusia
kummallakin sivulla. Oikealla ajatellaan olevan venäläisien
leiripaikan, vasemmalla valkoisen armeijan. Näyttämön keskellä
on aukeata, siinä muutamia kiviä. Matti Porkka kävelee
suojeluskuntapuvussa edestakaisin vahdissa, kävelee oikealle ja poistuu
näkymättömiin.
Vasemmalta etualalta tulevat tytöt Anna ja Varma, molemmat
harmaassa suojeluskuntapuvussa. Varmalla Punaisen ristin nauha
käsivarressa, Annalla S.K. valkeassa nauhassa. Tytöt kantavat suuria
vaatekantamuksia, istahtavat keskustalle levähtämään.
_Anna_ (hellittää kantamuksen kädestään): Oh, kun painoi! (Katselee
kättään.) Aivan jäivät sormet koukkuun. Onpa täällä etelämmässäkin
vielä paksulta lunta, vallankin näin metsäpaikoissa.
_Varma_: Istutaan nyt toki levähtämään. Ehkä sinua jo väsyttääkin
kovin. Kohta olemme luullakseni kylässä. (Katselee ympärilleen.) En
oikein varmaan tunne paikkoja vielä tällä kohdalla näin pimeässä,
vaikka suunnasta kyllä olen selvillä.
_Anna_: Oletteko jo kauan viipyneet näillä tienoin?
_Varma_: Eilen aamulla tähän vasta tultiin. Miehet ovat levähtäneet
monen yön valvomisen ja pitkien marssien jälkeen. Kovin täällä nyt
onkin hiljaista. Saa nähdä kuinka kauan. Olipa hyvä, kun pääsit tänne
sinäkin. Kyllä täällä tarvitaan, ja täältä saat mukaasi sellaiset
muistot, jotka eivät ikinä mielestä lähde.
_Anna_: Olisin lähtenyt rintamalle jo aikoja sitten, mutta äiti —
_Varma_: Ja viimein hän kuitenkin myöntyi.
_Anna_: Niin, mutta koville se otti. Äiti rukka suri niin kovin Eemih
katoamista. Hän piti sitä ensin rikollisena tekona ja murehti siksi.
Kun hän viimein alkoi käsittää tämän nykyisen tilan, suri hän sitä,
että ilman hyvästiä piti pojasta erota. Katunut on sitäkin, että tuli
tuominneeksi niitä, jotka yhteisen asian puolesta ovat uhrautuneet.
Paljon on äiti rukalla ollut viime viikkoina sydämellään.
_Varma_: Sitten vielä sinäkin aloit pyrkiä pois.
_Anna_: Ensin panivat molemmat vanhukset sitä ankarasti vastaan, mutta
kun uhkasin lähteä kuten Eemikin — salaa, silloin sain luvan. Äiti
jäikin nyt ihan yksin kotiin. Isäkin lähti rintamalle jo pari päivää
sitten, mutta jäi sinne lähemmäksi, minä vaan tahdoin tänne.
_Varma_: Sinun isäsikin lähti sotaan, eikä äiti pannut vastaan?
_Anna_: Ei.
_Varma_: Kuinka kaikki on muuttunut!
_Anna_: Kun viimeinkin opittiin asia oikein ymmärtämään. On siellä
ollut innostusta. Kaikki olivat työssä mukana, kaikki mökkiläiset ja
mäkitupalaiset. Muistatko senkin Kiviahon Sussan, puolisokean? Kintaita
kutoo sotilaille, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Meillä on ollut
kokonainen ompeluseura, tupa vaimoja täynnä aamusta iltaan. Äiti niitä
ruokkii ja kahvittaa. Ajatteles, kaikki nämä vaatteet ovat meidän
kyläläisten valmistamia.
_Varma_: On siinä oltu ahkerana, — niin ja kuules, kun meidän pitäjän
torvisoittokuntakin on tullut tänne, ja eilen illalla puhuttiin, että
Heikki ja Eemikin tulisivat tälle rintamaosalle joukkoineen.
_Anna_: Olisipa se, — jos täällä tavattaisiin. En ole velipoikaa nähnyt
sitten kun lähti, ja siitä on jo toista vuotta kulunut.
_Varma_ (repii käärevaatetta paketin kulmasta ja tarkastelee
vaatteita): Hyviä ovat.
_Anna_: Oletko sinäkään Heikkiä nähnyt sittemmin, kun silloin yhdessä
lähtivät.
_Varma_: Enkä ole, missäs sitä näki, kun jääkäreitä ei laskettu,
lomalle päiväksikään Saksasta palatessa, ja rintamillakin olemme
olleet eri puolilla, — mutta jos nyt sattuisi. (Kaivaa yhä syvemmälle,
kääntelee pakettia, iloitsee.) Voi, kuinka hyviä ja lämpöisiä
alusvaatteita. Et usko, kuinka kipeästi näitä täällä tarvitaan.
Sairalaankin kun poikaraukat tuodaan likaisin, verisin vaattein.
Monella ei ole ollut ehjää paitaa kotoa lähteissäkään. Tuskin voit
ajatella, mikä ilo on pukea tällaiset pehmeät lämpöiset vaatteet
haavoittuneitten ylle.
_Anna_: Sinä vain ajattelet potilaitasi.
_Varma_: Kunhan päivänkin olet täällä, niin jo tiedät mitä se on, —
se on semmoista, jota ei osaa kertoakaan. Antaisi vaikka elämänsä
kärsivien hyväksi.
_Anna_ (huokaisten): Niin.
_Varma_ (siirrähtää itseään lähemmäksi toveriaan, lämmiten): Eikö se
sentään ole ihmeellistä, että mekin tässä, sinä ja minä, saamme ottaa
osaa isänmaan vapauttamistyöhön. Joskus luulee näkevänsä vain unta,
josta pelkää heräävänsä. Kun koulua käydessäni luin historiasta niistä
nuorukaisista, jotka saivat taistella isänmaansa vapauden puolesta,
niin melkein kadehdin heitä.
Mutta ehkä meidän on nyt jo jatkettava matkaa, että ehdit sinäkin
nukkua jonkun tunnin matkan jälkeen, niin kauan kuin on täällä näin
hiljaistakin.
_Anna_: Entä sinä itse?
_Varma_: Minulla ei ole kiirettä. On vapaata tämä yö, tulevana olen
taas valvomassa sairaitteni luona. (Nousee.) — Täällä näet tulee niin
monenmoisia ajatuksia mieleen ja tämmöisenä hiljaisena yönä tulee niin
kummalliseksi, ei oikein tunne itseäänkään —
_Anna_ (huoahtaen): Yhtä ja toista on minunkin mieleeni tullut, kun
tykkien jyske etelästäpäin sinne kotipihalle kantautui. Mutta minä
olen niin toista maata kuin sinä, useimmiten minä vain omiani. Kunpa
oppisinkin ajattelemaan vähemmän itseäni ja omaani.
_Varma_: Ymmärrän sinua hyvin. Helppohan minun on ajatella vain näitä
yhteisiä, minun jolla ei mitään omaa läheisempää ole ollutkaan.
_Anna_ (murheellisena): Niin, kerran minulla olisi ollut, mutta itse
olen onneni hävittänyt, eikä se takaisin tule enää. (Hiljaisuus.) Minun
mieleni on nytkin niin raskas, että sinä et usko.
_Varma_ (ottaa häntä kädestä): Onko niin? En tahdo olla utelias, mutta
jos sinun olisi helpompi kerrottuasi, niin saatathan minuun luottaa.
_Anna_: Sen kyllä tiedän, mutta minä en voi, ainakaan nyt vielä, ehkä
sitten joskus, — tiedätkö, minun täytyy tavata Heikki.
_Varma_ (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee
hyväksi.
_Anna_: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa
rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.
_Varma_ (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä
enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä
käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa
kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä
rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo
vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.
(Menevät; näyttämö tyhjänä hetken.)
_Heikki Ortela_ (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta,
tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.
(Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju,
jääkärivääpeli, tulee oikealta.)
_Heikki_ (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo
vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin
hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä
hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin
sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se
ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.
_Eemi_: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja
ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.
(Vaitiolo.)
_Eemi_: Minä ne hyvin tunnen, sellaiset usein unenkin vievät, ajatukset.
(Hetken kuluttua kuuluu ääniä metsästä oikealta. Jääkärit
kuuntelevat ja vetäytyvät puiden suojaan vasemmalle, kun
äänet oikealta lähestyvät.)
_Naisen ääni_: Rakas kulta, älä mene kauemmaksi, viholliskylään joudut —
ne sinut surmaavat siellä, tule kanssani takaisin kylään —
_Miehen ääni_ (vihaisena): Pois minusta, mene yksin minne haluat, jätä
minut rauhaan.
_Naisen ääni_: Miilaja, anna minun olla kanssasi loppuun asti. Tiedän
kyllä ketä etsit. Näin täällä äsken ne naiset, turhaan menet surman
suuhun, — et häntä saa (kuuluu naisen kiljahdus ja puhuja jatkaa hetken
hiljaisuuden jälkeen), — ei huoli sinusta, turhaan juokset jäljessä.
Mutta minä olen sinulle uskollinen ja seuraan minne tahansa menet.
_Miehen ääni_: Sinusta ei pääse!
_Naisen ääni_: Minä rakastan sinua.
_Miehen ääni_: Mene helvettiin!
(Kiljahdus, Lempi Orvokki lennähtää kuperkeikkaa näkymälle.
Hänellä on yllään koreat silkkivaatteet, hiukset
epäjärjestyksessä. Vasili, puettuna siviilipukuun ja pitkään
halattiin ja hattu silmille vedettynä, seuraa raivoissaan.)
_Lempi_ (kohoutuu polvilleen, syleilee Vasilin polvia): Rakas, miksi
olet vihainen, saat sinä olla niinkuin haluat, saat lyödä, saat tehdä
mitä tahdot, kunhan vain et karkoita luotasi pois.
_Vasili_ (repäisee hänet raa'asti itsestään irti, heittää maahan
ja kohottaa kätensä lyödäkseen): — opetan jäljessäni juoksemaan.
_Lempi_ (nauraa): Voi sinua, Vasili.
(Samassa pamahtaa laukaus. Vasili pitää rintaansa ja
vaipuu kivelle.)
_Lempi_ (kiiruhtaa luokse, polvistuu viereen): Rakas, kuinka nyt kävi?
Sanoinhan, — Herra Jumala, kun sinä et totellut, vaikka kielsin tänne
tulemasta. (Itkee, kätkien kasvonsa Vasilin vaatteisiin.)
_Vasili_ (heikommin): Antaisit minun olla.
_Heikki Ortela_ (astuu esiin): Mitä väkeä täällä liikuskelee.
_Lempi_: Murhaaja! Katso mitä teit! (Tukee Vasilia, joka yhä heikkonee.)
(Vaitiolo, miehet silmäilevät pitkään toisiaan.)
_Heikki Ortela_: Vasili.
_Vasili_: Niin, Vasili, paikalleen sattui.
_Heikki_ (hitaasti): En tuntenut pimeässä, en sinua olisi takaapäin
ampunut — vihamiestä, mutta kun naistasi löit.
_Vasili_ (tehden väsyneen liikkeen): Nitshevoo, tehty se on, ja ellei
sinua, Ortela, onni olisi suojellut, olisin minä saman jo aikaa
sinulle tehnyt. Toisen meistä täytyi —, näin kävi. (Ottaa rintaansa
tuskissaan.) Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti!
(Lempi itkee.)
_Heikki_: Näin kävi. Minä vein sinulta hengen, mutta sinä minulta
paljon enemmän.
_Vasili_: Vähänpä minä, — huono onni. (Pää kallistuu Lempin olkapäätä
vasten.)
_Heikki_ (taistelee itsensä kanssa, mutta kun Vasili näyttää tekevän
loppuaan, ottaa häntä kiihkeästi olkapäästä): Vasili, missä on isäni?
Sinä tiedät sen.
_Vasili_: Krestyyn kuoli — hirttäytyi.
(Heikki vetäytyy pois yhteenpuristetuin huulin, Eemi on sillävälin
toimittanut kantopaarit ja miehet, jotka alkavat nostaa Vasilia.)
_Vasili_ (valittaa koskettaissa): Antakaa olla, kohta loppu on käsissä.
_Lempi_ (ottaa Vasilin syliinsä kuin suojellakseen): Mihinkä hänet
aiotaan viedä?
_Miehet_: Sairaalaan.
_Lempi_ (karkaa ylös kiivastuksissaan): Tämän sinä, Heikki Ortela, vielä
tiedät tehneesi!
(Pui nyrkkiä raivoissaan Heikille, pyrähtää juoksuun
ja katoaa metsään.)
_Eemi_ (Heikin kanssa kahden jäätyään): Annoit sen mennä.
_Heikki_: Annoin.
(Hiljaisuus. Heikki näyttää vajonneen syviin mietteisiin.)
_Eemi_ (menee luo, tarjoo tupakan): Heikki, pistetääs höyryämään.
_Heikki_ (havahtuen): Se sopii. No, minkälaisia huomioita teit siellä
Suomenkylän puolella? Annas kuulua.
(Näyttämö valkenee vähäisen.)
_Eemi_: Tarkastelin jälkiä jäällä ja sitten puhuttelin paria
kylänmiestä tuolla metsän laidassa. Kaikesta näkyy, että viholliset
ovat aikoneet sinne asettua pitemmäksi aikaa. Ne ovat koonneet sinne
kuormastonsa ja hilanneet tykkinsäkin lähistöltä. Miesvoimaa on
ainakin viitisen kertaa niin paljon kuin meillä. Koko onnistumisen
mahdollisuus perustuu äkkiyllätykseen, silloin kun ryssät juuri ovat
vaipuneet sikeimpään uneen. Vielä tunti sitten kuului kylästä äänekästä
ilonpitoa, — lienee syytä vielä hetkinen odottaa.
_Heikki_: Hm — vai niin. Muuten, mitä siihen onnistumiseen tulee,
täytyy kylän olla hallussamme ennen kello yhdeksää tänä aamuna, jolloin
kapteeni Karkulainen saapuu tänne joukkoineen, yhtyy meihin, ja yhdessä
jatkamme matkaa. Sitä ennen selvitämme tämän kylärähjän.
_Eemi_: Meillä on tuskin kokonaista komppaniaa taistelukuntoista väkeä.
_Heikki_: Vaikka olkoon vieläkin vähemmän, meidän täytyy.
_Eemi_: Niinkuin käsket. Valmis olen.
(Hiljaisuus.)
_Eemi_: Tiedätkö sinä muuten, mikä hän on miehiään tuo kapteeni Karkuri
vai Karkulainenko se oli? Olen kuullut usein mainittavan.
_Heikki_ (silmäilee taivasta ja kukkulaa): En tiedä sen enempää.
_Eemi_: Taitaa olla eri mies sissijoukkoineen, tokko tuosta oikein
kukaan tiennee sen paremmin. Mutta sinne se aina ilmestyy, missä
vähimmin osataan odottaa. Kuuluu tehneen ryssille paljon tuhoa.
_Heikki_: Olipa tuo mies mikä tahansa, kunhan vain ovat miehen työt ja
meiningit —. Mutta minusta melkein näyttää kuin jo vaikenisi vähäisen.
Mennäänpä tuonne kukkulalle silmäilemään ympäristöä, sieltä voi samalla
antaa miehille merkin.
(Nousevat kukkulalle. Heikki ottaa esiin kiikarinsa
ja tähystelee oikeaan. Valkenee hiukan.)
_Heikki_: Kylästä ei kuulu enää ainuttakaan ääntä, eikä mitään liikettä
sieltä näy.
_Eemi_: Hetki on sopiva.
(Hiljaisuus; antaa valomerkin vasempaan.)
(Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä
vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan
metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki
Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista.
Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle,
punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden
luku hetki hetkellä lisääntyy.)
_Eemi_ (on katsellut nousevaa päivää, ihastuneena toveriaan läheten):
Katsoppas tuonne, mikä näky! Punertavat lumilakeudet ja tummat metsät
niiden takana. Näetkö tuon jäätyneen järven ulapan ja sen takana
kylän, joka näyttää siellä rauhassa nukkuvan? Kirkon akkunoissa palaa
aamuruskon kilo ja valkoinen joukko tuolla alhaalla näyttää pikemmin
olevan matkalla kirkkoon kuin taisteluun.
_Heikki_ (lyö häntä olkapäälle): Niin on, veli hyvä! Kaunis on aamu.
Mutta aika rientää, emmekä saa enää viivytellä hetkeäkään.
(Laskeutuvat alas, pysähtyvät etualalle.)
_Eemi_: Kuule minua vielä puoli minuuttia.
_Heikki_: No mitä sinulla nyt on sydämelläsi?
_Eemi_: Minun matkani taitaa päättyä tähän. Tuntuu niin kummalliselle,
aivankuin tapahtuisi minulle nyt jotakin.
(Heikki katsoo toveriaan vakavasti ja äänettömänä.)
_Eemi_: Illalla, kun nukahdin hetkeksi, näin unissani tämän kukkulan
ja auringonnousun ja valon semmoisena kuin sen nyt äsken näimme. Sitten
lähdimme hyökkäämään yli jään. Mutta äkkiä levisi eteeni paksu sumu,
joka himmensi valon ja äänet ja kääri minut kuin verkkoon, josta jonkun
aikaa vielä kuulin sinun äänesi niinkuin jostain hyvin kaukaa. Pian
sekin hävisi ja kaikki sekosi sakeaan hämärään. Tunsin tukehtuvani ja
siinä samassa heräsin, mutta tuon unen painostus on minua vaivannut
koko yön.
_Heikki_: Eihän sitä tiedä. Sallimuksen kädessä on sotamiehen elämä jos
kenen, mutta untahan se sentään oli.
_Eemi_: Mikä lienee, mutta niin omituiselle tuntuu, ettei koskaan ennen.
(Huutaa joukoille.) Pojat, oletteko valmiit?
_Äänet hillitysti monista suista_: Valmiit.
(Jääkärit kiiruhtavat oikeaan, valkoiset joukot liikehtivät mennen
poistuvien jälkeen. Kauempaa kuuluu komentosanoja, sitten kaikki
hiljenee. Kirkas valo leviää yli metsän. Näkymä tyhjänä hetken.)
(Kuuluu kiväärien yhteislaukaus, konekiväärit alkavat soida,
ammunta kiihtyy, silloin tällöin jyrähtää tykki. Ilma sakenee ja
hämärtyy. Matti Porkka tulee takaisin vartiopaikkaan. Miina tulee
vasemmalta metsästä eikä huomaa häntä.)
_Miina_ (puoleksi kuiskaten)-. Ivan, Ivan — paapushka, miilaja
paapushka. (Ampumista kuuluu.) Laupias Isä, ne ovat sen tappaneet.
Tuommoinen ryske ja meteli! (Huomaa Porkan, hyökkää raivostuneena
kohti.) Perkeleen lahtari, sinäkö hänet tapoit?
_Porkka_ (tyynesti): Kenen?
_Miina_: Iivanan.
_Porkka_: Montakin taitanut mennä. Olikos tällä Miinalla joku oma
omituinen Iivana?
_Miina_ (hämmästyy): Porkkako, meidän pitäjän miehiä! Niin oli, oma mulla
oli, yhtä hyvä kuin oma mies. Jos te, isäntä, olette hänet ampunut,
niin jumalauta minä sen kostan teille, vaikka vainajana minä sen kostan.
_Porkka_: Miina parka.
_Miina_ (itkee ja raivoaa): Sanokaa joutuin, sanokaa heti paikalla,
onko hän tapettu. Jos vielä on elävänä, niin päästäkää hänet. Pois me
mennään täältä Venäjälle, pois teidän tieltänne, ja tenavani minä vien
mennessäni. Mitä minusta, vaikka tappaisit, mutta kun tuolla mökissä
on ne mukulat. Iivana lähti edeltä ja käski meidän odottaa. Sanoi
hevosen saavansa Suomenkylästä ja lähti edeltä tuomaan tavarakoria.
Lupasi meidät hakea sitten sieltä mökistä. Vartoilin aikani, ja kun
ei ruvennut kuulumaan, jätin tenavat sinne ja lähdin etsimään. Me on
matkustettu monta vuorokautta, mutta kuorma oli painava ja raskas
keli. Antakaa meidän mennä eteenpäin Venäjälle. Sinne nyt menee koko
köyhälistö, niin meistä pääsette. Missä on Iivana, sanokaa!
_Porkka_: Se oli varmaan se sinun Iivanasi, Miina parka, joka tässä
oli äsken suurine kerineen, kaupitteli sinun kenkiäsi ja kahvipannuasi
muutamalle miehelle, joka metsästä tuli ja metsään meni.
_Miina_: Valehtelet! Valehtelet!
_Porkka_: Sinä olet tuntenut minut tenavasta saakka. Oletko koskaan
kuullut minun valehtelevan? (Äänettömyys.) Et ole, se sinun täytyy
myöntää, enkä nyt vanhana ole sitä konstia opetellut. (Miina vaipuu
kivelle, vaikertaa huojuttaen ruumistaan.) Niin se nyt on, että se
ryssä on sinut pettänyt.
_Miina_ (kavahtaa pystyyn): Ei ikinä, ei ikinä!
_Porkka_: On kuin onkin, eikä se ollut ensimmäinen ryssä, joka sen teki
tässä maassa, mutta taivas suokoon, että olisi viimeinen. — Sinä Miina
olit antautunut pahaan peliin. Kyllä olen sinun vehkeesi tietänyt.
Minun pitäisi oikeutta myöten panna sinut vastaamaan vakoilutoimesta
maan vihollisen kanssa. Pitihän sinun ymmärtää, mitä se oli.
_Miina_ (raivostuu): Vai maan vihollisen! Onko köyhällä mitään maata?
Älkää puhuko minulle isänmaasta, se on lörpötystä, pettämistä. Ei
köyhällä ole isänmaata muuta kuin pieksun pohjan alla, ja sen alan hän
valloittaa mistä hyvänsä. Ei minulle tarvitse puhua joutavia. Sanokaa
vain, kuinka asiat ovat, tappakaa tahi jättäkää, mutta pian.
_Porkka_: En rupea tässä nyt kanssasi kiistelemään, mutta en tiedä
kuinka sinun kävisi jos olisit toinen ihminen kuin olet. Mutta sinä
olit lapsena meillä paimenena, — niin, ja sinulla on monta lasta. Siksi
lähetän sinut niiden kanssa sinne kotipuoleen ja varoitan, että eläisit
ihmisiksi tästedes.
_Miina_: Vieläkö Iivana elää?
_Porkka_: Tuolla on pidätettynä.
_Miina_: Kaupitteliko se minun kenkiäni ja kahvipannuani?
_Porkka_: Niin teki.
Miina: Saatanan perkele! Missä se on? Minä väännän niskat siltä nurin.
_Porkka_: Pidetään siitä Iivanasta huolta, mutta et sinä sitä enää
näe. Taltuta vaan mielesi ja kiitä, että pääset vielä takaisin omaan
mörskääsi Pakinkankaalle.
_Miina_: Mitä siellä enää. Tavarat on hävitetty ja seinätkin myyty, rahat
syöty ja jääneet kyydeistä pitkin tien vierustoita. Ei ole minulla enää
muuta kuin neljä ryysyistä tenavaa. (Itkee.) Ei kukaan anna työtäkään.
Nälkäkuolema on edessä siellä niinkuin täälläkin. Sama se, missä se
tapahtuu.
_Porkka_: Sinun elämäsi vielä korjautuu.
_Miina_: Ei se tästä enää.
_Porkka_: Jos minä sanon, että sinä elät, niin sinun on eläminen. Ja
huolen myös pidän, että alkuun pääset. Jollei työtä tule muualta, niin
ainakin minulta, ja koppas saat mukaas ja kahvipannus ja muut. Saat
huomenna passituksen kotiisi. Hae meiltä leipää, että pääset alkuun.
En anna viljaa, muuten tulisit kiusaukseen keittää sen viinaksi. No
niin, aletaas nyt mennä. Ja kun tulet nyt tenavalaumas kanssa
Pakinkankaalle, niin opeta niille kaksi kallista asiaa. Ensimmäinen
on, että _köyhälläkin on isänmaa_, ja toinen että _ryssä on aina ryssä,
vaikka sen voissa paistais_.
_Miina_: Mutta mökki on myyty.
_Porkka_: Sano ostajalle, että Porkan Matti käski vaan asua, ja lopusta
pidän minä huolen.
_Miina_: Tulevat ne pennut iloiseksi, kun pääsevät kotiin. Tämä on ollut,
uskokaas isäntä, kamala matka.
(Menevät, näyttämö tyhjänä hetken.)
_Eemi_ (tulee oikealta kahden suojeluskuntalaisen tukemana, heikosti):
Jättäkää tähän, kauemmaksi en enää jaksa.
(Miehet asettavat hänet istumaan kivennojalle, aukaisevat takin,
jonka alta verenpunaama paita tulee näkyviin.)
_I suojeluskuntalainen_: Me haemme paarit.
_II suojeluskuntalainen_: Se on ainoa, mitä voimme.
_Eemi_ (viittaa sinne, mistä ampumista kuuluu): Pojat, siellä teitä
kaivataan, minä — en enää tarvitse mitään.
_I suojeluskuntalainen_: Meidän täytyy kiiruhtaa.
(Menevät vasemmalle.)
_Eemi_ (yksin jäätyään kohottautuu hiukan, katsoo taivasta ja kukkulaa):
Sammunut — (Pää painuu raukeasti alas).
_Varma_ (tulee kiireesti vasemmalta, kuuntelee yhtämittaista ampumista,
nousee kukkulalle, silmäilee oikeaan, laskeutuu alas ja odottaa
tovereitaan): Kumma, kun niitä ei vielä näy. (Kuulee Heikin valituksen
ja huomaa Eemin.) Haavoittunut! (Menee luo, kohottaa päätä kasvot
nähdäkseen.) Hyvänen aika, Eemi! Onko sinun käynyt pahoin?
_Eemi_ (heikosti): Sinäkö, Varma! (Hymyilee, raukenee horteeseen.)
_Varma_ (polvistuu hänen viereensä, avaa takin, huudahtaa pidätetysti
nähdessään paidan, ottaa käden, koettelee valtimoa): heikko se jo on,
Eemi-rukka, paha sinun siinä on ollaksesi, — kylmäkin. (Riisuu takin
päältään, asettaa sen peitteeksi, ottaa hänen päänsä polvelleen.)
Noin, nyt on parempi.
_Eemi_ (avaa silmänsä, tulee tuntoihinsa): Oletko se sittenkin sinä?
Kuulin äänesi ja luulin unta näkeväni — on, oikein hyvä minun on näin
— en luullut sinua enää näkeväni — se onkin viimeinen kerta — näitkö
sinä sen ruskon tänä aamuna? Elämä on kaunis — ja kuolemakin —, Varma,
kaikki on hyvin niinkuin on.
(Hiljaisuus, sairaan silmät sulkeutuvat.)
_Varma_ (itselleen): Kuolee —
_Eemi_ (heikosti, kuin katsellen mennyttä aikaa): Muistatko, kun kerran
marjassa ollessamme eksyimme metsään? Siellä suurella Kydönnevalla,
missä valokkia oli suo keltaisenaan?
_Varma_: Muistan minä sen, olin viisivuotinen ja sinä vähän vanhempi.
Olimme tulleet heinäväen mukana, — ne korjasivat silloin kuivia heiniä
rantaniityiltä.
_Eemi_: Marjoja oli paljon. Me kuljimme aina kauemmaksi ja viimein emme
löytäneet sieltä enää pois.
_Varma_: Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Minä väsyin niin että aloin
itkeä. Sinä kannoit minua sylissäsi, kunnes väsyit itsekin, lopulta
rupesimme maata, mätäs päänalaisena.
_Eemi_: Silloin luulimme, että meidän täytyi kuolla metsään —, sinä
panit kätesi kaulalleni — Muistatko, mitä silloin sanoit?
_Varma_: Muistan, muistan.
_Eemi_ (koettaa kohottautua istuilleen, mutta kipu ruumiissa pakottaa
hänet pysymään samassa asennossa).
_Varma_: Koskeeko kovin?
_Eemi_: Ei pahoin, — mutta väsyttää niin kovin. Istutko siinä, jos
nukun?
_Varma_ (hyväillen hänen hiuksiaan): Nuku sinä vain, nuku vain.
(Sairas vaipuu horteeseen, Varma kuivaa silmiään, ampumista
kuuluu kaukaa. Äkkiä kajahtaa voimakas hurraahuuto oikealta.)
_Eemi_ (kavahtaa pystyyn, katsoo riemastuneena Varmaan): Voittaneet
Suomenkylän!
(Pää hervahtaa Varman rinnoille, loppu on tulitit.)
_Varma_ (katsoo kuolevaa vaieten, sulkee sitten hellästi silmät):
Leikkitoveri!
(Sanitäärit tulevat paareineen.)
_Varma_ (laskee kuolleen pään sylistään hangolle ja väistyy hitaasti
ruumiin luota. Sanitääreille): Tässä emme enää voi mitään, mutta tuolla
jäällä on varmaan monta, jotka meitä tarvitsevat.
(Menevät kaikki oikealle.)
_Anna_ (tulee vasemmalta, polvistuu veljensä viereen, pitää hänen
kättään omassaan. Hetken kuluttua tulee Heikki kiireisesti.)
_Heikki_ (huomattuaan ruumiin astuu luokse, paljastaa päänsä, seisoo
hetken äänettömänä, hiljaa, puoleksi itselleen): Näinkö sen sittenkin
piti käymän.
_Anna_ (nousee, kääntyy Heikkiin): Heikki!
_Heikki_: Niin, sinäkin olet nyt täällä.
(Pikainen tervehdys.)
(Äänettömyys, kantopaarit tulevat, Heikki nostaa ruumista
sanitäärien mukana, jotka vievät sen pois; silloin tällöin
jymähtää vielä tykki etäällä.)
_Anna_ (kahden kesken jäätyään): Sinä olet varmaan minulle suuttunut?
_Heikki_: Niinkö luulet.
_Anna_: Onhan syytäkin.
_Heikki_ (kääntyy pois): Sinäpä sen sanoit.
_Anna_: Tuo asia on ollut vaivoinani yötä päivää. Nyt tahdon päästä
siitä ja selvittää kaiken.
(Vaikenee voimia kooten.)
_Heikki_ (lähenee Annaa, vakavana): Mitäpäs tämä selvittelemälläkään
paljoa valkenee. Sinä Anna olit se ainoa, jota olin ajatellut siitä
saakka kuin jotakin opin elämästä ymmärtämään. Siltä se minusta näytti
kuin sinäkin —, niin no, olin pitänyt asiaa jo melkein valmiina noihin
kevätjuhliin asti. Jotakin minussa repesi silloin, eikä sitä koskaan
voi saada entiselleen. Siitä päivästä oli minun oma itseni kuin kuollut,
viha minussa vain kyti ja teki tehtäviään.
_Anna_ (lähenee liikutettuna): Voi, Heikki.
_Heikki_ (kylmän surumielisenä): Niin se on, Anna, mutta ei sitä
tarvitse surra. Minun täytyy nyt taas mennä toimeeni, jotta hyvästi nyt
sitten vaan. Ne meidän välimme eivät koskaan tule siksi, mitä ne ovat
olleet, ja jos se kerran ei ole sitä, ei sen tarvitse olla muutakaan.
_Anna_ (vetäytyy loukattuna kauemmaksi): En ole aikonut pyytää takaisin
olleita ja menneitä. Minua vaivasi vain se sana, jolla silloin
puolileikillä peitin totuuden.
_Heikki_: Sana?
_Anna_: Tottapa sen muistat, mistä tämä juuri alkoi.
_Heikki_: Eihän se siitä.
_Anna_: Mistä sitten?
_Heikki_ (ankarana): Pakotatko sinä minut sen sanomaan — yhdentekevää!
Silloin se katkesi, kun ryssän urkkija laski käsivartensa sinun
harteillesi.
_Anna_ (säikähtää): Näitkö sinä?
_Heikki_ (koettaa hillitä mielensä kuohua): Enkö olisi saanut? Ehkä se
ei niin sopivaa ollutkaan, että noin salaa, — mutta ei se ollutkaan
tarkoitukseni. Tuon pikkukinan jälkeen olin jo ennättänyt leppyä ja
tuumasin, että sovitaan se pois, mutta kun tulin takaisin Ahjolan
pihalle sinua etsimään, silloin näin sellaista, mitä en koskaan olisi
uskonut. (Lyhyt vaitiolo.) Mutta hyvähän oli nähtynä sekin. Siitä
hetkestä vasta opin todenteolla vihaamaan ryssää.
_Anna_: Kuule, Heikki, Vasili oli löytänyt ketjuni ja suostui antamaan
ne takaisin vain sillä ehdolla, että itse sai ne kiinnittää kaulaani.
_Heikki_ (hymähtää): Siitäkö se alkoi, vaikka eihän minun tule tutkia
eikä sinun tunnustaa.
_Anna_: Ei sillä ollut mitään alkua enempää kuin loppuakaan.
_Heikki_: Mitä — eikö? — ovat sitäpaitsi puhuneet —
_Anna_: Ei siitä sen pitemmälle tultu.
_Heikki_ (kiihkeästi): Onko tuo totta? Olisiko ollut erehdys, — olenko
sinua syyttä epäillyt?
_Anna_: Minä vihaan ryssää niinkuin sinäkin.
_Heikki_ (mennen luo, ottaa Annan molemmat kädet): Minun tyttöni, en
tiedä mitä minun pitäisi sanoa.
(Samassa Porkka ja Varma tulevat. Nuoret vetäytyvät pois toistensa
luota hiukan noloina. Torvet puhaltavat Vaasan marssia.)
_Heikki_. Jaha, kello on jo yhdeksän, koska pojat ovat lähteneet
asemalle kapteeni Karkulaista vastaanottamaan.
_Varma_ (mennen Annan luo): Sanoinhan minä —
_Porkka_ (kättelee Annaa, lyö Heikkiä olkapäähän): Niin, yhdeksän. Näin
aamusta päivin on jo niin paljon ehtinyt tapahtua — tiedä olisinko
saanut nähdä, vai näkemättömänäkö olisi pitänyt olemani. Yhdentekevää,
hyviä uutisia on itsellänikin tuotavana. (Soitto kuuluu lähempää,
sitten jälleen etenee.) Äsken tuli puhelintieto yleisesikunnasta.
Menestystä on ollut armeijallamme, lopullinen voitto on enää vain parin
viikon asia.
_Heikki_: Ja sitten kun tupa on puhtaaksi lakaistu, on vielä
porraspielet siivottava. Ei tässä työ kesken lopu.
_Porkka_: Eipä ei.
(Tytöt hiljaisessa keskustelussa keskenään. Kuuluu junan vihellys,
laukauksia, eläköönhuutoja, näyttämöllä olijain katse suuntautuu
vasemmalle. Hetken kuluttua tulee kapteeni Karkulainen (Ortela),
hartiakas, harmaahapsinen vanhus vasemmalta, kaikki hämmästyvät.)
_Heikki_ (menee vastaan ensi hämmästyksestä toinnuttuaan): Isä!
_Varma_ (menee hiukan ujoillen): Todellako?
_Ortela_ (puristaa liikutettuna kummankin käsiä): Olipa tämä sattuma,
että te lapset —
_Porkka_: Kumma on, kun kuolleetkin nousevat haudoistaan
— (puristaa molemmin käsin). Oikeinko sinä olet siinä ihan elävänä,
vanha veikko!
_Ortela_ (sulkee hänet painisyleilyyn).
_Porkka_: Ai ai, ihan olet entisesi.
_Ortela_: Uskotko jo, että olen se sama entinen Ortelan Juhannes. Vai
vieläkö kummajaiseksi epäilet?
_Porkka_: Totisesti sinut eläväksi tunnustan. Mutta selitä nyt
kumminkin, — tässä äsken juuri kuulimme huhuja, että olisit
hirttäytynyt Krestyssä. Ei siinä näköjään perää ollutkaan.
_Ortela_: Kurjassa kunnossa tosiaan olin silloin, kun täältä minut
veivät. Se pitkäaikainen nälkäpiina oli vähällä sekoittaa järjen, mutta
kun ne lopuksi huomasivat, että siitä ei ollut apua eikä odotettuja
ilmiantoja tullut, siirsivät minut ensin Viaporiin ja sitten Krestyyn,
missä sain taas tavalliset vangin olot ja aloin hiljalleen toipua.
Koppitoverini hirttäytyi, ja siitä nimien sekaannus. Olin kuljetettu jo
Siperiaan saakka, kun Venäjän vallankumous puhkesi, ja sieltä se sitten
alkoi vaivalloinen vaellus kotimaata kohti. Sellainen matka ei kovin
nopeasti edistynyt, sen voitte arvata, semmoinen sekasotku kun siellä
ryssäin maalla silloin oli, ja kulje siellä sitten taitamatta kieltä ja
— rahatonna. Kun vihdoin pääsin Suomen rajalle, oli sota jo syttynyt,
ja kotiinpääsy toistaiseksi melkein mahdoton.
Enhän minäkään ruvennut jouten olemaan, kun kerran oli näin pitkälle
tultu. Kuljeskelin Pohjois-Karjalan syrjäseutuja ja sieltä liittyi
mukaani joukko Karjalan ja Kainuun miehiä, — rohkeita, karskia poikia
muuten. Olemme kulkeneet korpia ja saloja, ilmestyneet joskus
rintakylillekin ja tehneet ryssille pientä pahuutta.
_Porkka_: Joopa joo, niistä on täällä kyllä paljonkin kuultu, mutta
kukapa olisi osannut aavistaa, että kapteeni Karkulainen oli entinen
Juhannes Ortela.
_Ortela_: No kun ne nimet silloin siellä vankilassa sekosivat, ja
karkulainen kun kerran olin. Sitäpaitsi tuntuu itsestänikin kuin
olisin haudasta noussut. Neljä vuotta niissä oloissa on pitkä aika
sentään. (Laskee kätensä Varman olalle.) Sinäkin olit vielä pikkutyttö
lähtiessäni ja nyt olet jo täysi-ikäiseksi tulossa. Paljon olet
muuttunut, mutta olisin sinut tuntenut pitemmänkin eron jälkeen.
(Hellästi.) Äitivainajaansa tulee tuo tyttö. (Katsoo liikutettuna
Varmaa tuokion ja sitten Heikkiä.) Kasvanut on tuo poikakin ja
miehistynyt. Kuulin siitä joskus mainittavankin ja tuumasin, että mies
taitaa siitäkin huhdittomasta tulla, sinähän Matti muistat, kuinka
tuo tenava oli vallaton ja omapäinen.
_Porkka_: Muistanpa kyllä ja enkös minä sitä silloin sanonut, että
antakaa pojan vaan pitää sisunsa, eipä tiedä mihin sitä vielä tarvitaan.
_Ortela_: Mutta kuinkas se äitimuori, tottapa vielä on elossa?
_Varma_: Elossa, ja aivankuin nuortunut viime kuukausina. Hänkin on
koko sydämellään ollut meidän nuorten puuhissa mukana.
_Ortela_: Niin, se onkin vanha ajatus, ei vain nykyisten polvien
tuntema. — Vapaudenkaipuu on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt jo Jaakko
Ilkan ajoista asti. Vanhemmat ovat sen lapsilleen perinnöksi jättäneet,
polvesta polveen on se kansan verissä ollut jo vuosisatoja, mutta
tämän nykyisen polven tehtäväksi oli tullut sen työn täyttäminen.
(Annaan kääntyen): Ja tämähän on Harjun Anna, en ollut tunteakaan,
niin ne nuoret kasvavat.
_Porkka_ (rykäisee, vilkaisee Heikkiin): — joko mä sanon senkin tässä
muun ilon yhteydessä?
_Heikki_ (vähän ujoillen): — tuota vielä ehtisi, eihän nyt ole aikaa
ajatella omiaan.
_Anna_. Eihän sitä vielä —
_Porkka_: Älkää suotta — niin se kumminkin käy — ja onhan se jo
aikakin.
(Aurinko heittää kirkkaan valon näkymälle.)
_Ortela_ (ottaa Annaa kädestä): Onhan jo aikakin, että emäntä saadaan
Ortelaankin. Eihän se muori enää pitkälle jaksa, ja minäkin mielelläni
antaisin jo hoidon nuorempiin käsiin.
_Porkka_: Ja katsokaas kuinka tuo päiväkulta jo paistelee, ja muutaman
viikon päästä on jo kylvöaikakin käsissä. Siihen mennessä on sotatoimet
lopetettava. Nälkä on maassa, pellosta sitä on taaskin elämän uudistus
tuleva. Sillä sota on sotaa, haavoja lyödään, haavoja saadaan. Tänä
aamuna on Harjunkin ainoa poika siirtynyt vainaitten joukkoon, samoin
moni muu, eikä meistä kukaan vielä tiedä, selviääkö leikistä eheänä.
Mutta luonto on rikas ja antelias, uusilla jäsenillä täytetään
poistuneitten paikat, ja muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua ei
sodan jälkiä varmaan ole enää huomattavissa.
(Torvet kauimpana puhaltavat: »Kytösavun aukeilla mailla
on kansa».)
_Heikki_ (katsoo vasemmalle): Pojat sieltä jo näkyvät tulevan. Nyt
siis uudella voimalla etelään ja itään! (Annalle.) Tosiaan tuo aurinko
lämmittää niin herttaisesti tänään, kevät tulee — (ottaa kädestä).
_Anna_ (silmiin katsoen; hiljaa): Sitä olen jo kauan odottanut.
(Soittokunta tulee vasemmalta, edellä lipunkantaja sinivalkoista lippua
kantaen. Suojeluskuntapukuiset miehet kulkevat ruoduissa laulaen
»Kytösavun aukeilla mailla...» Joukossa toipuneita haavoittuneitakin,
kellä siteissä pää, kellä käsi. Laulavat, lavalla olijat yhtyvät
lauluun:)
Orjuus pois, tahi menköhön henki,
niinkuin se mennyt on isienki.
Orjuuden ijesta ei tää suku huoli,
sankarit vaan käy kuolemaan.
Väliverho.