Harjun tupa, samaa pohjalaista kuosia kuin edellinen. Taustalla
ovi ulos, vasemmalla sivustalla kamariin viepä. Ikkunat vastakkain
kummallakin sivulla. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky edusvaatteineen,
nurkassa etualalla leikkauksilla ja suurella vuosiluvulla koristettu
astiakaappi. Oikealla ovensuunurkassa hellauuni, uunin ja oven välillä
avaintaulu, seinänvierellä penkki ja sen edessä jykevä pöytä. Tuvan
paperoidulla seinällä julkisella paikalla riippuu Nikolai II:n kuva
kullatuissa kehyksissä. Lattiaa peittävät kauttaaltaan korearantuiset
nukerimatot.
On ilta, lamppu palaa katossa. Isäntä istuksii pöydän ääressä,
sanomalehti käsissään. Emäntä hämmentää hellillä kuohuvaa pataa. Anna
kirjailee suurta pöytäliinaa. Eemi vyöttää sankoa.
_Isäntä_: Kuuluu niitä poikia vaan tältäkin kulmalta yhtä mittaa
katoilevan, minnekkä heitä sitten vaan vietänee ja milloin he sieltä
palannevat, sitä ei kukaan tiedä.
_Eemi_: Ei tiedä, ei, enempää kuin niistäkään, joita ryssät ovat
täältä vieneet. Sinne se vaan hävisi tietymättömiin Ortelakin, ja
samaa tietä ovat menneet monet muut. Mitäs äiti sanoo siitä?
_Emäntä_: Mitäs minä. Miksikäs vehkeilevät, niinkuin Ortelan
Juhanneskin ja monet muut jumalattomat, Nousta sillä tavalla korkiata
keisaria ja laillista esivaltaa vastaan. Mutta kylläpä se paikkansa
vielä nytkin pitää, mikä sanassa säädetty on: joka itsensä esivaltaa
vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan, mutta ne jotka vastaan
ovat, saavat tuomion päällensä, sillä ne jotka vallan päällä ovat,
eivät ole hyvintekijöille vaan pahoille pelvoksi. Elles tahdo itseäs
esivaltaa vastaan asettaa, niin tee hyvää ja sinä saat häneltä
kiitoksen, mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä ei esivalta miekkaa
hukkaan kanna, vaan on kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.
_Eemi_: Mutta ei tässä kukaan pahaa teekään, me vain tahdomme uuden
esivallan, se tahtoo sanoa — toiset miehet ohjaksiin.
_Emäntä_: Mistäs sen uuden esivallan saat. Se sitä on pidettävä, joka
siihen määrätty on.
_Eemi_: Mutta jospa sallimus meille määrääkin nyt toisen esivallan
ja hallituksen, kun se entinen ei ollut kyllin hyvä. — Ja sanokaas
nyt, äiti, te joka näitä nykyisiä tuumia niin ankarasti vastustatte,
ovatko nuo ryssät sitten teillekään niin mieluisia kavereita, ne kun
ovat täällä jo vuosikausia vastuksinamme maanneet? Muistattekos,
kun se meidän nuori juoksijahevonen otettiin pakkoluovutuksella
ryssien sotaratsuksi? Ja entäs se, kun miehet piti varustettaman
taloista vallikaivantoihin? Eväät konttiin vaan ja kuukauden matka
edessä. Ovatko mielestänne jo unohtuneet ne lukuisat varkaudet, jotka
tämänkin talon osaksi ovat tulleet. Korjasivathan iivanat äitimuorin
parhaan lampaankin paistikseen. Ja jos vielä otetaan lukuun ne monet
pikkukolttoset, joita ne naapurit ovat näinä sotavuosina tässä meille
tehneet, niin koituu siitä jo jotakin yhden talon osalle. Tästä voi
sitten jo päästä jonkinmoiseen käsitykseen siitä, mikä vitsaus on
koko maalle tämä puolimiljoonainen maleksiva ryssälauma, joka tässä
jo on kolmisen vuotta niskoillamme elänyt — Ei, puhdistus tässä on
toimeenpantava, oikein perinpohjainen perkaus.
_Emäntä_ (huoaten): Tosin on koettelemus taas kohdannut tätä
kansaa, mutta onko se ensimmäistä kertaa. On täällä kestetty pahat
suuremmatkin, on kärsitty ja odotettu ylhäältä apua, ja tullut se onkin
aikanaan. Sieltä se on tuleva apu nytkin eikä muutamien hurjapäisten
poikamälkkien järjettömistä hommista. Pahentaa se vain asiaa, kun ryssä
huomaa meidän liittoutuneen vihollistensa kanssa. Lujemmin täällä vain
hirttosilmukkaa kiristetään ja syyttömät saavat kärsiä syyllisten
kanssa. Vai luuletkos, että suuri venäläisten sotajoukko täältä
muutamien nuorukaisten voimalla kerran karkoitetaan?
_Eemi_: Onkos äiti lukenut sieltä Raamatustaan sitä Daavidin ja
Goljatin lukua — vaikka mitäpäs tästä senpuolesta kannattaa väitellä.
Äiti kumminkin pitää oman horjumattoman uskonsa, minä pidän omani,
ja sanotaanhan kunkin uskollaan autuaaksi tulevan. Mutta eiköhän
sitä iltasta jo saisi, niin pääsisi tästä makuullekin. (Kerää pois
työtarpeensa, siirtää tuolinsa Annan viereen, ja kelloon vilkaisten
hiljaa sisarelleen.) Heikin pitäisi jo pian tulla.
_Anna_: (Eemille hiljaa): Jos vielä ryssät sen saavuttavat ja vievät.
Hullusti siinä silloin Heikin kävisi.
_Eemi_: Ole huoletta, kyllä se poika nahkansa pelastaa, vaikka ne sen
saavuttaisivatkin. Sellainen seikkailu kumminkin tuottaisi meille pahan
viivytyksen, ja minä tahtoisin ehdottomasti lähteä nyt, kun kerran olen
niin aikonut. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.
_Anna_: Niinkö sinulla on kiire kotoa pois?
_Eemi_: Eipä suinkaan, mutta kun kerran olen siihen ajatukseen
totuttautunut, että nyt, tänä iltana se tapahtuu.
_Anna_: Mutta minun on niin vaikea tottua ajattelemaan sitä, että sinä
olet poissa. Mitähän jos sentään jättäisit sen lähdön. Tarvitaan miehiä
täälläkin, sitten kun se alkaa. Voisit olla yhtä tarpeellinen täällä
kotokulmilla — entä jos sittenkin jäisit kotiin.
_Eemi_: Olen jo antanut sanani Heikille ja — sitäpaitsi tunnen sen,
että kuulun niihin, joiden täytyy lähteä. Se on näetkös sellainen kumma
tunne, niinkuin pakottava vaatimus tuolla sisässä. (Tuuli ulvoo ulkona.)
_Anna_: On vielä niin kauhea ilmakin; — oikein kammottaa tuleva yö.
_Eemi_: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle.
Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää,
ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä
lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä
ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta
kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä
enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin
tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.
_Anna_: Niin. Hyvä onni sitä Heikkiä on tähän asti suojellut.
_Eemi_: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee
pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin
Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi
vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.
_Anna_: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin
sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin
erilaisia kuin kaikki muut.
_Eemi_ (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin
kaikki muut.
(Vaikenevat. Tuuli ryskää ja vonkuu.)
_Emäntä_ (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra
matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se
tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä
kulloinkin tuli se itkun aihe.
(Hiljaisuus.)
_Eemi_ (puoleksi kuiskaten): Anna —
_Anna_ (lempeästi): No mitä, veli, sinä nyt sitten lähdet Heikin mukana.
_Eemi_: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät
sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa
Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä
kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta
palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.
_Anna_ (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei
minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, —
ihme, että minä en ole aavistanut mitään.
(Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden
ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)
_Eemi_: Laula!
_Anna_: (alussa hiljemmin, säkeistön loppu kerrotaan):
Eikä lakkaa tuo haavanlehti
tyynellä huiskumasta,
eikä lakkaa tuo vanha kulta
mieleeni muistumasta.
Kun sinä pidit musta
ja minä pidin susta,
ja ero piti tulla meistä,
eikä mun silmäni kesken kuiva
surun kyyneleistä.
(Hiljaisuus.)
_Eemi_ (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko,
ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin
tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat
palajavat.
_Anna_ (huoahtaa): Siinä toivossa sitä sitten eletään.
(Emäntä kattaa pöytää, Anna ja Eemi käyvät illalliselle.)
_Emäntä_ (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja
rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon
pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo
päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion
niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa
päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan.
Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et
ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä
varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman
matkoille lähtisit haljuilemaan.
_Eemi_: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa
vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.
_Anna_: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin
parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin,
yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen
välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.
_Emäntä_: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin
kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä
elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne
levolle, minua ei ainakaan nälätä.
(On menossa kamariin, mutta palaa vielä jotakin toimittamaan.)
_Eemi_: Onko isäkin näistä asioista samaa mieltä kuin äiti?
_Isäntä_: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin
toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.)
Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni
ja nälkä.
_Eemi_: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse
autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka
meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään
pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.
_Emäntä_ (kamarin ovelta): Mutta kirjoitettu on: joka miekkaan tarttuu,
se miekkaan hukkuu.
_Eemi_ (nousee pöydästä, astuu liikutettuna mutta varmana äitinsä
eteen): Tapahtukoon niinkin, jos se sallittu on. Mutta vaikka tästä
kansasta puolet pitäisi veriin hukkuman, jää jäljelle toinen puoli
uuteen onnellisempaan elämään, — ja parempi toki niinkin kuin että
tässä kaikki hiljalleen menehtyisimme vihollistemme jalkoihin.
(Samassa aukenee ovi ja tupaan astuu Heikki Ortela
tuntemattomaksi puettuna, yllään pitkä naisen turkki ja suuri
villahuivi pään ympäri kiedottuna, kori käsivarrellaan):
_Heikki_ (muunnetulla äänellä): Jumal'antakoo hyvää ehtoota, semmoinen
koiran ilma siellä ulkona, — onpas tässä pitkä talojen väli, ihan
nääntyy huonojalkainen. (Onnahtaa kulkiessaan peremmälle, istuu
penkille ja laskee eteensä korin.) Kauppaakin tässä olis, nappia,
parsinneuloja, hajusaippuoita, kahvilusikoita, jokunen hilkkukin vielä
myymättä, mutta taitaa ollakin jo iltamyöhäinen, makuullemenon aika.
Saisikohan yösijaa talossa, tuossa penkillä vaan, niin tulisi ehkä
aamulla kaupat.
_Anna_ (on tarkasti seurannut vierasta ja särähtää): Menkää, äiti, vaan
nukkumaan, kyllä minä tämän vieraan.
_Emäntä_: Miks'eikäs sitä yösijaa, onhan tuokin alisänky vapaana. Hae,
Anna, tuolta ylätuvasta se uusi olkikoltikko siihen.
_Heikki_ (vanhan vaimon tapaan): Kiitos, kiitos, emäntä hyvä.
_Emäntä_: Ei kiittelemistä. Harjun tuvasta ei ole koskaan käypäläisiä
yön selkään ajettu. (Menee kamariin.)
_Isäntä_ (ottaa hellan alta tupakkavalkean): Mistäpä sitä nyt tullaan?
_Heikki_ (samoin kuin äsken): Tuolta vaan Ojalasta.
_Isäntä_: Vai sieltä. (Menee kamariin.)
(Heikki Annan ja Eemin kanssa jäätyään heittää vieraat verhot
päältään, on omissa vaatteissaan, side otsalla, missä näkyy
verta.)
_Eemi_ (Heikille): Voi kun olit kumman näköinen, ei itse Vasilikaan
olisi sinua tuossa asussa tuntenut.
_Anna_: En minäkään heti, vaikka tiesin sinun tulevan.
_Heikki_ (Eemille): Kuinka ovat asiat, oletko valmis?
_Eemi_: En ole päässyt sen pitemmälle. Äidille ei käy puhuminen siitä
asiasta, enkä saattanut sanoa isällekään, hän olisi vielä ilmoittanut
äidille, ja äiti kyllä olisi nostanut pystyyn maat ja taivaat
estääkseen minun matkani. Katsoin sentähden parhaaksi, että hän saa
kuulla asian vasta sitten kun olen jo poissa.
_Heikki_: Hm — itsehän parhaiten tiedät.
_Eemi_ (menee kamarin oven taakse): Joko nukutte, äiti?
_Emännän ääni_: Enkä nuku, entäs sitten?
_Eemi_ (hellästi): Ei muuta, hyvää yötä, äiti.
_Emännän ääni_: Joko rupes tuntoas soimaamaan ne äskeiset puhees?
_Eemi_: Ei, mutta muuten minä vaan.
_Emännän ääni_ (lauhkeammin); No, hyvää yötä vaan.
(Eemi poistuu hitaasti oven takaa.)
_Heikki_: Ja nyt, poika, pillit pussiin. Onko hevonen valjaissa?
_Eemi_: Ei vielä, mutta se on vain parin minuutin asia.
_Heikki_: Tuokiossa on meidän jouduttava taipaleelle ja siitä ei
totisesti tulekaan mikään tavallinen lystiajo. Kaikki tienvieret
ovat nuuskijoita täynnä, jotta varusta, poika, nyt itsesi monen
mahdollisuuden varalle.
_Eemi_: Valmis minä olen, tuli sitten mitä tuli. (Menee ulos.)
(Äänettömyys. Heikki sytyttää tupakan ja astelee hiukan
levottomana lattialla katsomatta Annaan.)
_Anna_ (hiukan arkaillen): Sinä olet haavoittunut.
_Heikki_ (ykskaikkisesti): Pieni naarmu vain.
_Anna_: Se side on verinen.
_Heikki_: Onko se tullut läpi? (Ottaa siteen päästään.)
_Anna_: Annahan kun minä sidon sen uudelleen, ennenkuin lähdet.
_Heikki_: Tuskin se tarvinnee. Tuo iso huivi sen kyllä peittää.
_Anna_ (lähestyy arkaillen): Sittenkin minä sen sidon, et saa
vastustella, — pienestäkin haavasta voi tulla paha, kun jättää
hoitamatta, eikä tuo taida niin pieni ollakaan.
_Heikki_ (pakottaa itsensä yhä välinpitämättömäksi): Samantekevää, tee
kuinka tykkäät.
_Anna_ (menee kamariin, tuo lääkepullon ja siteen): No istu nyt tähän.
_Emännän ääni_: Anna, mitäs niillä teet?
_Anna_: Sormeni loukkasin tuolla ylhäällä, kun kävin pimeässä.
_Emännän ääni_: Käskikös sun sinne pimeässä, kun kerran lyhtykin on.
Annas kun tulen sitomaan.
_Anna_ (hiukan hätääntyen): Ei äiti huoli nousta, pieni naarmu se vain
on.
_Emännän ääni_: Vai naarmu vain, no laita sitten itse.
_Heikki_: Mitäs teet, tee pian.
_Anna_ (tarkastelee haavaa, pesee sen hellästi): Eihän tämä mikään
naarmu ollutkaan, melko syvä haava. Mitenkä tämä tuli, ampuivatko, vai
onko tämä pistimen jälki?
_Heikki_: — tiedä häntä oikein itsekään, joku siihen lienee
sattunut siinä rähäkässä, huomasin vasta kun verta alkoi vuotaa.
Muuan torpanmuija sen sitoi tuolla metsäkulmalla. Samalta sain nuo
kamppeenikin, — yhden kokonaisen päivän olen nyt näytellyt akkaa,
eivätkä ryssät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota, mutta pelkään,
että viivymme nyt liian kauan.
(Anna lopettaa työnsä ja seisoo vielä tuokion Heikin
vierellä kuin jotakin odotellen.)
_Heikki_ (huomattuaan nousee kiireesti): Jaha, onko valmis? No,
kiitos vaan vaivoistasi — olin kuulevinani, että pihaan ajettiin, Eemi
varmaankin — (kättelee kylmästi, kiireellisesti): Eipä muuta kuin
voidaan hauskasti, ja hyvästi sitten vaan.
(Vetää palttoon päälleen ja käärii huivin päähänsä. Eemi
tulee ovelle takki yllään, lakki korville vedettynä.)
_Eemi_: Jokos täällä ollaan valmiita?
_Heikki_ (menee ovelle): Selvä kuin juna.
_Eemi_ (Annaa kätellen): Hyvästi nyt, sisko, selvitä äidille ja isälle,
sano terveisiä kaikille, voi hyvin.
(Kääntyy pois liikutustaan salaten. Anna saattaa heitä ovelle,
jonka aukeamasta ammottaa pimeys ja kuuluu tuulen ulvominen.)
_Anna_ (poistuvien jälkeen): Onnea vaan matkalle! (Ääni hukkuu myrskyn
tohinaan. Istahtaa järkytettynä lavitsalle, missä Heikki oli äsken,
ottaa hellästi käteensä siteen ja katselee veritahraa, kääntää siteen
jälleen kokoon ja pistää poveensa, puhelee hiljaa itsekseen.) Lopussa
kaikki! (Kätkee kasvonsa esiliinaansa, puhkee rajuun nyyhkytykseen.
Tuuli temmeltää ulkona, heläyttää ikkunalaseja. Anna särähtää, mutta
huomattuaan, että ketään ei näy, painuu jälleen murheeseensa. Ovi
aukenee hiljaa, Vasili pitkässä märässä halatissa astuu sisään.
Katselee Annaa, heittää pois halatin, jonka alla on rakuunaupseerin
vormu.)
_Vasili_ (puoleksi kuiskaten): Anna, Anna!
_Anna_ (kavahtaa tyrmistyneenä ylös): Herra Jumala! Oven unohdin
lukitsematta. Kuinka te sillä tavoin ihmisten huoneisiin keskellä yötä.
_Vasili_ (suopeasti hymyillen): Minulla on korkean esivallan lupa
ilmestyä milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, missä jotakin
epäiltävää huomataan.
_Anna_ (kauhistuneena): Mitä on tapahtunut, puhukaa!
_Vasili_ (läheten): Asia koskee läheltä teitä, sinua, Anna.
_Anna_ (väistyy kamarinovea kohti): Mitä tekemistä teillä olisi minun
kanssani.
_Vasili_ (maireasti tyynnytellen): Malta ja kuuntele kun kerron, äläkä
herätä muita, se vain pahentaa asiaa.
_Anna_ (alistuvasti): No niin, mutta älkää kiusatko minua kauan, sitä
minä vain pyydän.
_Vasili_ (läheten, Annan kasvoja tarkastaen): Missä on Heikki Ortela?
_Anna_ (huokaisten helpottuneesti): Ei hän ainakaan täällä ole. Ettekö
sitten ole häntä vielä saavuttaneet?
_Vasili_: Missä on veljesi Eemi?
_Anna_: Kaiketi nukkumassa tähän aikaan.
_Vasili_: Siinä se, et ole tottunut valehtelemaan.
_Anna_ (toivottoman raukeana istahtaa tuolille): Mitä sitten minusta
tahdotte, vähimmän minä heistä tällä hetkellä tiedän.
_Vasili_ (hymähtelee itsekseen): Hm, jaa — hullusti ne nyt ovat asiat.
Tuo suuri viettelijä Ortela on saanut houkutelluksi veljesikin noille
vaarallisille matkoilleen. Ymmärtämättömyydessään on Eemi tehnyt
pahanteon, pannen alttiiksi henkensä, sisarensa turvallisuuden ja
kotinsa kunnian.
(Äänettömyys.)
_Vasili_ (läheten Annaa takaapäin, laskee kätensä hänen olalleen):
Anna, minun on niin sääli sinua.
_Anna_ (hermostuneesti): Älkää koskeko minuun.
_Vasili_: Anna, tahdotko ajaa minut ulos, tahdotko karkoittaa luotasi
ystävän, ainoan, joka hädän hetkenä voi sinua auttaa?
_Anna_: Minä en ole vailla sääliä enkä apuakaan, ja jos sitä joskus
tarvitsenkin, ei teistä ole minulle auttajaksi.
_Vasili_. Eikö, sepä nähdään. (Kuumasti läheten, Anna nousee ylös
ja väistyy edeltä, Vasili seuraa askel askeleelta intohimoisesti
haastellen.) Kaunis, ylpeä tyttö, mitä tahansa minä teen sinun
puolestasi, henkeni antaisin, jos vain kerrankin kuulisin huuliltasi
ystävällisen sanan. Olen nähnyt sinut edessäni päivin ja öin. Olen
ollut kuolla ikävään niinä päivinä, jolloin en ole saanut sinua
nähdä edes kaukaa, niin kaukaa vain. Lähestyä en ole voinut, koska
tiedän, että vihaat ja halveksit minua siksi vain, että olen — ryssä.
Mutta mekin olemme ihmisiä. Meilläkin on sydän, joka tuntee, kärsii
ja rakastaa, vieläpä palavammin, tulisemmin kuin teidän kylmien
suomalaisten. Anna, sinun kovuutesi voi tehdä minut hulluksi. Minä
rukoilen, älä vie kaikkia toiveitani, — minä tahtoisin suudella maata,
johon sinun jalkasi koski. Suo minun olla halpa orjasi, enkä minä pyydä
muuta kuin täyttää sinun käskysi ja tehdä tahtosi mukaan. (Saavuttaa
Annan, joka tuijottaa kuin lumottuna Vasilin hehkuviin silmiin.)
_Anna_ (koettaa vastustaa huumausta): Miksi katsotte noin, minä teitä
pelkään, voi menkää, jättäkää minut —
_Vasili_ (kiertää käsivartensa hänen ympärilleen): Anna — Anna —
_Anna_ (yrittää pakoon): Minä huudan ja herätän vanhempani, ellette
päästä, — hellittäkää käteni taikka kutsun apua. (Katsoo yhä Vasilin
hehkuviin silmiin.) Kuinka kuumat ovat kätenne, teidän henkäyksenne
polttaa, — silmät, nuo teidän silmänne, — hyvä Jumala armahda, kuka
sinä oikeastaan olet —
_Vasili_: Ystävä, joka haluaa palvella sinua ja tehdä sinut
onnelliseksi. Luuletko, etten siihen kykene? Minä voin pukea sinut
silkkiin ja kultiin. Luuletko, että olen vain köyhä rakuunaupseeri,
erehdys, sillä Vasili palvelee tsaaria ja pyhää Venäjän maata,
on tänään rakuuna, huomenna joku korkea virkamies. Olen vanhaa
ylhäistä sukua ja minun isäni kartanon tilukset ovat laajat kuin
koko tämän pitäjän ala. Sinne tahtoisin sinut viedä kanssani Venäjän
sydämeen. Voi, siellä on niin toisin kuin täällä, ihmiset iloisia ja
ystävällisiä, nauru ja laulu kajahtaa kyläntanhuvilla kautta kesäisen
yön, tanssitaan ja balalaikat soivat. Me istumme troikkaan, sinä
ja minä, ajaaksemme isäni vanhaan sukukartanoon. Tiemme kulkee yli
hämärtyvän aron, missä peninkulmien laajuudelta näet vain laakean
kukkivan maan, minkä öinen tuoksu saa ihmisen juopumaan. Päämme päällä
kaartuu yhä tummeneva taivas, jonka kaukaiset ääret maan piiriä
tavoittavat, jonka tummassa syvyydessä yhä uusia tähtiä syttyy yön
tullen. Tuulen vauhdilla syöksyy troikka halki aron, kolme väkevää,
pikimustaa oritta lentää lauhduttaakseen villiä luontoaan. Oh, yksi
sellainen troikkamatka on kuin kokonainen elämä. Vihdoinkin olemme
tulleet kotiin vanhaan kartanoon, jonka portaat natisevat vanhuuttaan,
mutta sen hämärissä saleissa asuu sadun henki. Siellä sinä tulet
asumaan ja hallitsemaan kuin ruhtinatar, ja minä, orjasi, palvelen
sinua kuin pyhimystä —
_Anna_ (on kuunnellut kuin unessa, kokoaa viimeiset voimansa ja
tempautuu irti): Pois, pois, — usko nyt, — täytyy!
_Vasili_ (murtuneena): Sano vain syy, minkä tähden?
_Anna_: Olet vieras, vihollinen.
_Vasili_ (ilostuu): Rakas, rakas tyttö! Eikö siis muuta ollutkaan.
Minäkö olisin sinun maasi vihollinen, rakas. Minä vannon, että lähinnä
pyhää Venäjää rakastan tätä Suomenmaata ja olisin valmis vuodattamaan
vereni sen tähden. Katso, Saksa, meidän yhteinen vihollisemme,
viettelee teitä liittoon kanssaan tuhotakseen Venäjän teidän kauttanne,
mutta kyllä se tuhoo vielä teidätkin, jos luotatte siihen. Siksipä
me koetammekin sitä estää, teitä säästääksemme, mehän olemme täällä
suojelemassa Suomen maata, valmiina uhraamaan henkemme tämän maan
tähden. (Tarttuu Annaan takaapäin.) Ja kautta Pyhän Neitsyen minä
vannon rakastavani sinua enemmän kuin koskaan yhtäkään naista olen
rakastanut. Paljon olen heitä nähnyt, kauniita, hempeitä, suloisia
naisia, mutta sinun kylmä kauneutesi on syöpynyt vereeni ja polttaa
kuin kuluttava tuli. Jospa minä vain kerran saisin suudella sinun
ylpeää suutasi! Anna, Annushka, me olemme kahden. —
(Ryöstää hänet syliinsä. Anna vastustaa. Taistelevat tulisesti, Annan
tukka pääsee valloilleen, lampun valo himmenee.)
_Anna_ (korottaa äänensä): Pois täältä,— ulos!
(Vasili irtautuu, samassa kuuluu kovaa kolkutusta ovelle.)
_Vasili_ (särähtää): Tulevat! Minä menen, mutta me tapaamme vielä.
(Nousee penkille, hyppää ikkunasta ulos. Kolkutus uusiutuu
kovempana, kirkas valo johdetaan tuvan vastakkaisista
ikkunoista sisään.)
_Anna_ (peittää huikenevia silmiään): Hyvä Luoja, mitä on tapahtunut!
(Kolmas kolkutus entistä kovempi.)
_Poliisin ääni_: Avatkaa ovi, muuten se säretään!
(Anna on kirkkaan valon ja sisäänpyrkivien kolkutuksien yllättämä,
hämmennyksissään ei tiedä mitä tehdä, vihdoin rohkaisee itsensä
ja avaa oven. Poliisi ja santarmit astuvat sisään.)
_Poliisi_: Olettehan talon tytär Anna Harju?
_Anna_: Olen, minuako etsitään.
Poliisi: Me vaadimme teitä viipymättä ilmaisemaan maanpetturiksi
julistetun Heikki Ortelan olinpaikan.
_Anna_: Heikin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.
_Emäntä_ (on sillävälin tullut kamarin ovelle. On yövaatteissaan:
valkopunaraitainen alushame, valkea yöröijy, valkoinen huivi tiukasti
pään ympäri sidottuna, harmaat sukanlavat jaloissa, kädessään tinainen
kynttilänjalka, missä pieni kynttilänpätkä palaa, astuu rohkeasti
miesten eteen): Tietäkää se, korkiat herrat, että tämä talo ei ole
mikään maanpetturien eikä karkulaisten tyyssija.
(Herrat katsovat vaieten emäntää.)
_Poliisi_: Mikäli olen kuullut, on Heikki Ortela teille kaukaista sukua,
ja muutenkin on kanssakäymistä ollut näiden talojen välillä.
_Emäntä_: Yhtä kaikki, täältä häntä ei löydy.
_Poliisi_: Tänne johtavat tuoreet jäljet.
_Emäntä_ (ylväästi): Luuletteko minun valehtelevan.
_Poliisi_ (santarmeille): Voisi melkein uskoa, että eukko puhuu totta, ja
kuitenkin —
_I santarmi_: Pitä toimepanema kotitarkastus.
_Poliisi_: Sillä kenties kulutamme aikaa hukkaan. Kuulkaas, emäntä,
montako hevosta teillä on?
_Emäntä_: Kolme hevosta ja varsa kaksitalvinen neljäntenä.
_Poliisi_: Antakaapa minulle tallin avain.
_Emäntä_: Tuossa se on taulussa, tuo suurin.
(Poliisi poistuu avaimen kera.)
_Emäntä_. Kotona ovat hevoset, eikä talosta mitään laitonta löytymän
pidä. Ellette usko, niin nuuskikaa joka nurkka. Minulla ei ole pelkoa
ja hyvällä omallatunnolla käyn nukkumaan. (Aikoo kamariin.)
_I santarmi_: Te pitä vartto vielä.
(Emäntä jää ovelle, painostava hiljaisuus.)
_Poliisi_ (tulee takaisin tupaan ja laskee avaimen paikoilleen):
Kuulkaapas, emäntä, onko teillä käynyt ketään eilisiltana?
(Anna säpsähtää.)
_Emäntä_: No, ei ole muuta käynyt kuin muuan vanha akka, joka haki
yösijaa, ja sieltä alisängystä sen akan löytymän pitäisi.
_Poliisi_ (viheltää): Vai vanha akka. (Vetää edusvaatteen syrjään ja
näyttää tyhjää vuodetta.) Siinä se oli, hevonen on myös tallista
poissa, ja verekset jäljet johtavat karjakartanon kautta valtatielle.
(Kääntyen Annaan.) Äitinne tuntui olevan tietämätön, mutta teidän
minä epäilen olleen hankkeessa mukana, siitä tulemme tekemään selvää
tuonnempana, mutta nyt pakenevan jälkeen.
(Poliisi ja santarmit lähtevät.)
_Emäntä_ (jäätyään kahden Annan kanssa): Sanoppa, tyttö, mitä tämä
on. Oletko sinä todella sotkeutunut tähän asiaan? (Ankarasti.) Vastaa
minulle nyt selkeä totuus.
_Anna_ (rauenneena): Kyllä minä selvitän, äiti, — huomenna minä selitän
kaikki.
_Emäntä_: Onko Eemikin samassa joukossa? Käy heti paikalla kutsumassa se
poika tänne.
_Anna_: Voi äiti. (Kahdenvaiheilla sanoisiko.) Älkää olko noin vihainen,
— Eemi ei ole kotona enää.
_Emäntä_ (suunniltaan): Mitä? — Sanoitko? Eemikö mennyt — mihin?
_Anna_ (itkuun puhjeten): Tämä on kauhea yö, mitä lienee tapahtunutkaan.
_Emäntä_: Kyytiinkö se lähti sitä, — vai menikö vaikka samaan matkaan
vielä. (Istuu raskaasti, laskien kynttilän pöydänkulmalle.) Samassa
liitossa kaikki, rikkovat lakia, pettävät esivaltaa ja vanhempiaan.
Voi, taivaan Herra! Sinun tuntoosi olen heitä koettanut kasvattaa,
totuuteen ja rehellisyyteen johdattaa; tämänlaisiako heistä tuleman
piti.
(Anna itkee rajusti.)
Väliverho.