Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja
Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt,
silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee,
toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on
4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen,
vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es
takaisin.
Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.
Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta
eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset -- hän on itkenyt.
Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi
sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.
-- Mitä olen minä onnetoin tehnyt -- puhuu hän itsekseen. -- Miksi toin
minä Emman tänne? Voi minua onnetointa ... onnetointa -- hän otti
kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. -- Elias! minun
ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä
kertaa.
-- Hanna! Hanna! -- kuului huuto kartanolta.
Hanna hypähti ylös.
-- Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.
-- Hanna! Hanna, missä sinä olet?
-- Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! -- Hän läksi käymään
kartanolle. -- Minä tulen -- vastasi hän.
-- Mitäs suret, -- sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.
-- Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin
jähdyttämään... Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!
-- Hanna! -- sanoi Aato -- minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas
veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.
-- Eliaksen! -- huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.
-- Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden
estää; tule, tule!
Vaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän
oli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta
kulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito,
jonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on
punaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan
kuin kevät-istuttama pensas -- ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden
valkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen
olkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli
Eliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän
syleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei
kumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti
tätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.
Anströmin ääni kuului ovesta: -- Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna
anteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. -- Elias hypähti ylös ja
seurasi kasvatus-isäänsä.
Ukko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka
tietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin
ja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.
Muinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on
ollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin
tiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat
vanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä
ja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa
jälkeen tavata.
Elias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.
-- Minulla on sinulle vähän puhumista -- sanoi Aato kolkolla äänellä.
-- Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.
-- Seuraa minua luhti-kamariin.
[Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä
semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset
rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden
päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä
tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi,
jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty
pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin
mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti
pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan
perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]
-- Mitä nyt -- lausui ukko. -- Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan
teillä aikaa sitten puhua.
-- Anna heidän mennä isäni; -- rukoili Hanna.
-- Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta
tulette takasin.
-- Ennenkuin luulette, -- sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.
Kamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.
-- No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.
-- Elias! lupaa että maltat mielesi!
-- Minä lupaan, sano, sano pian.
-- Lue tätä kirjettä.
-- "Neito Emma Ruthströmille!" -- mistä olet sen kirjeen saanut, miksi
minä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?
-- Lue, lue.
Elias avasi kirjeen ja luki.
"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että
niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua
löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo
puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä
peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa
pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut
ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä
ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta
kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen
Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen
menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö
lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta
puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa
kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse
muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan
teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin
viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha
sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet.
Ystävällisesti
Maria Bohm."
-- Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?
-- Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi -- sanoi Aato hiljaisesti.
-- Mistä olet saanut tuon kirjeen? -- huusi Elias vielä hirmuisemmalla
äänellä.
-- Emmalta -- sanoi Aato.
-- Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet -- Emmalta! -- ei, se on
mahdotointa -- sanoi Elias hiljemmalla äänellä; -- Emma murhaaja ha,
ha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen
on joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut...
-- Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni ... älä!...
-- Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.
Sitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena
uskonut Emmasta jotain pahaa.