Kesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä
pakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin;
mitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta,
mitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat
eivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät
olivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet,
sinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä
joku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710
kaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei,
aika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä
maamme yli, on nyt poissa.
Jos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin
tultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä
vasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen
pellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset
tähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on
siinä oli tähän aikaan herras talo -- kauppamies Anströmin kesä-asunto.
Pienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin
siimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella
ei vielä löytynyt -- kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden
toisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut,
seisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta
itsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.
Missä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka
jo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä
kesä-iltana.
-- Miksi sinä olet niin hiljainen? -- kysyi Hanna veljeltään -- miksi
on ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen
ollut?
-- Hanna -- sanoi nuorukainen, -- oletkos sinä minun ystäväni?
Neito katseli vakavasti hänen silmiinsä.
-- Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen
ilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään
tiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.
-- Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän
mentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä
päätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja
uhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena
sota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia,
piilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin
silloin tekeväni velvollisuuteni.
Helmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri
tappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin
tässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta,
jäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen
kolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel).
Samassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua.
Taivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli
toi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin
taisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta
rinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta
liki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu
oli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja
mitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä
takasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä.
Täll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman
avuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt
riensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä,
jotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat
päällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni
komea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.
-- Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli
kanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa
tappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja
käsivarrelleni laskettu -- ja minä kaaduin.
Kaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei
hevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä
hevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä,
ennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti
jalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De
la Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä
ahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä
astuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon
hän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada
ahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi
kolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt.
Ja mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen -- verisauna, jonka muistoa
ei ajat voi lievittää.
-- Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä
tapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä
livakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse
minä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni
ja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen
kivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi
voimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja -- kaaduin. Säästä
henkeni! kuului äänen sanovan -- minä olin langennut kaatuneen
Suomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu
kainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan
samassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein,
sen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja
löin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen
rintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat
kuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon
kuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota
kentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin
kotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde
mielestäni. -- Minä olen murhamies! ... murhamies!
Hanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta
tappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että
Eliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan
ennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen
ennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut
sanaa virkkanut. -- Hanna otti hänen kätensä. -- Kuin karhu -- sanoi
hän -- ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että
luontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta
ansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa
kuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se
mies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää,
oli ainakin suuri pahan tekiä ... ja...
-- Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen
miehen nimi oli Lind.
-- Lind!
-- Ja luultavasti Emman veli, -- Emman, jota minä ... rakastan... Nyt
tiedät minun elämäni, Hanna.
-- Sinä rakastat Emmaa! -- sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen
vaaloseksi.
-- Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni,
rakas Hannani!
-- Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. -- Tule, ehtoo tulee ja
pilvet nousevat jo mustana.
-- Ja sinä pidät minua murha-miehenä?
Hanna ei ensin sanonut mitään. -- Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin
olisi herännyt unesta. -- Minä! et sinä tiedä mitä teet.
-- Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?
-- Sinä et tienyt, mitä teit -- piti minun sanomaan.
Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.
He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.
-- Ha ... ha ... ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.
-- Maija on kuullut puheeni -- sanoi Elias.
Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.
Mun veljeni, voi kultainen
Jo lepää muoto multainen
Jo murtunut on sauva,
Mun elämäni katoaa,
Mun hautani jo aukeaa
Ja suopi vihdoin rauhaa!
Mun sydämmeni suruinen,
Mun miekkani on verinen,
Ja sota, surma pauhaa --
Ei kentällä, mun povessaan'
Vaan kuolio kohta ovensa
Mull' avaa, suopi rauhaa.
-- Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha...