Viisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti
elämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla
kädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi,
se onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina
huolissaan tulevaisuuden tähden.
Hänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama
raskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei
virkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.
Hän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut
odottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku
isän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon
saanut.
Hyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien
kuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti
sitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun
velvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet
muualle.
Paul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: "Sinun
pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi" - "isääsi äitisi tähden",
niin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän
tutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä
hymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä,
niin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien
joukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta
saakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista
sukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä,
jonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka
oli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.
Mies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni
matkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen
käskettäessä täsmällisesti paikalle.
Paul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus
ja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen,
mutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli
samallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.
Isälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän
päihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan
koskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta
lähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.
Tämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran
kauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —
Tuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa
hiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän
hävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute
ruoka-aitassa.
Puutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa
kasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten
uusittu.
Karja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut,
jotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.
Isän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta
alkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi
keinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui
kuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen
hyväksi.
Veljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut
tutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana
koetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia
kuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne
olivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: "Hellitä
minulle paikalla 30 taalaria!", mikä sydäntä särkevä, kuten: "Jollet
tahdo, että joudun perikatoon, niin armahda" j.n.e.
Paul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja
usein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.
Kerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja
välttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia
itselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten
hän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen
veljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen
oma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui
ylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen,
jossa sanottiin: "Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä
vaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää."
Myös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin
vaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii
niin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät
yksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden
tilanomistajaperheiden tyttäriä varten.
Koulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei
mahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä
vaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien
toverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta,
miltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi
suonut sisarillensa.
Äidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä
alituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää
uskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.
— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi
kaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.
Suruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut
aavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän
läheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa,
kaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja
ehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja...
Heitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä
ollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että
tytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet
heidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa
heidän punaisia huuliaan. —