* * * * *
Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon
ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa
vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten
ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina
Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan
Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen
aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan
asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin
puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa.
Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman
epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi
suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen
nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne
ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti
oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista,
liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis
rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan
sitkeästi ja urheasti.
Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin
rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä,
rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää
toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse
valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi
suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka
niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa
kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei
tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas
rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta
ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin
rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.
Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä
lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla
vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo
kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa
vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen
lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan
rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, -- tuskinpa
säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän
nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että
kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo
liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja
valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen
talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja
joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet
avustivat.
Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita,
ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen
toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä
tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset
kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän
aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat
hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin
puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan,
kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika?
Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle
ja ruuti päälle -- tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli
menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä
tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut
hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.
Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu
joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa
puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli,
niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis
kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.
Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti
vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti
käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja
vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli
Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, -- siksi vie tarinamme nyt sinne.
* * * * *
Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin
ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut,
teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden
kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä
saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet
kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa.
Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, -- niin
kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille,
että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät
ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.
-- Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? -- siitä
neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.
-- Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet
vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista
vapaudestamme?
Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus
Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten
taholta:
-- Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan
ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!
-- Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?
Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän
kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten
mieliin.
Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä,
järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat
varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen
kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti
sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän
sydämeensä kylvänyt.
Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen
päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen
kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen
himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut
urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, -- se maine miestä kiihoitti! Hannu ei
ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää,
ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli
tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään,
käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo
sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan
miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli
linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut
ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari
olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat
ikävystyneet.
-- Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, -- hitto heitä tänne
odottaakoon!
-- Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, -- se haastaa
kostoon!
Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan
nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös
tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä
keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta
hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja
seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle
taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa
suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian
suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.
Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta
yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi
Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka
päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti
voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä.
Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi,
taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti.
Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, -- hän ylpistyikin siinä
matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla
katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa,
pöyhistelihe.
* * * * *
Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa
etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja
kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui
talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla
väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme...!
Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten
kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi
lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri
lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen
ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät,
kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja
pakkanen puri.
-- Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.
-- Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin
pensaan taa.
Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman
keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki,
kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat
vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy
annetaankin...! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa,
jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet
rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä
ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville
tosiaankin oli lämmitetty.
Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja
vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin,
kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen
ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään
taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä
piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin
susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja
karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! -- hän luuli kai joidenkin
talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.
Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä
vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä,
joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat
kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä
tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua
sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni,
kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:
-- Juuri niin iskekää!
-- Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.
-- Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.
-- Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme
kylään vietäväksi.
Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan
esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen
mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja
mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän
kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi
kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti...
Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun
voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri
tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään
vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät
olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan
turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti
väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta
tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet
viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät -- Elkää
hemmetissä lyökö...! -- Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri!
Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa
on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan
hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys
vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli
vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu
kuin sen uhria säälitty.
Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun
hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat
pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei
myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin
ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne
kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.
Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja
koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan
Hannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan
hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä
leikiksi koko asian, kehahdellen:
-- Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!
-- Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.
-- Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.
-- Niin on -- kummalle lie lopultakin vaihdoskauppa ollut mieluisampi!
Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä
vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään;
Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen
suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin
tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja
komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni
sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän
miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita
katkoneet.
-- Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!
* * * * *
Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue
alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa
puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten
varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat
kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle,
ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä
suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa
ääriltä.
Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he
näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät
suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä,
kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli
pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin
ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat
malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja
kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti
yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli
riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän
kuvitteli voiton liian helpoksi, -- hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus
Flemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin
ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.
-- Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!
Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi
laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.
Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen
merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, -- siellä sai Krankan
Hannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen
liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi
talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta
keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet
ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain
täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle,
heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja
talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien
ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin,
Palon Perttu ja Krankan Hannu.
Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa,
jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville
turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä
erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren
kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton.
Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen
johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta
pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he
eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä
marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja
aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen
nimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja
äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain
haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka
hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti
esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää
sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä
ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.
-- Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette
uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!
Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan
petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:
-- Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako
kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain
kuri!
Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan
Hannun henkeä paljoksi arvostellut.
Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli
edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen
jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta
kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana
onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen
toverinsa suoraan hirteen.
Mutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja
kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten
ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän
ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan.
Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella
pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota
unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava,
kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä
taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä
vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta
umpinainen tyrmä.
-- Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten
alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru
valoa pilkisti.
-- Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama
vartia ja rämäytti pilkkanaurun. -- Tästä vielä alempana on se huone,
jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian,
jos mukiset.
-- Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin
itsekseen.
-- Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. --
Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, --
meillä on Turussa hirsipuita paljo...
Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella
kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa
kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että
Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän,
niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.
Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä
surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika
meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, -- talven
koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun
päivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla
tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut!
Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä
linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin
hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.
Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin
olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita
ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan
töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan.
Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan
sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin
miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet
pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.
Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti
helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei
kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy
ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua
Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen
haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen
viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän
ihailemansa "furstin", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina
olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi
sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, -- se sanoma idätti taas uusia,
rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia
puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.
Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa
vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu
kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet
mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä
monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi,
pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle,
liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta,
mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu,
joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten
vaivaantuneita mieliä.
Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, -- ihan
selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat
vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä
kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin
kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein
kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä
ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet
päästä pääsyyllisen -- herttuan -- perille. Mutta nyt oli tutkijana
aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.
Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin
hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja
ikäänkuin kutistunut, -- sen verran oli häneenkin toki pystynyt
tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja
risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin,
niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa
ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden.
Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan,
jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla,
ja virkkoi:
-- Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona
Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?
-- Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!
-- No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin
tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas
Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.
-- Olen niihin aina altis.
-- Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä
Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, -- olet minun
turvissani.
Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt
kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan
erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja
runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa
kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin
upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää
pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin
Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli
lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, -- ne tuuheat susiturkit
vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.
Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei
lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan
tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin
kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja.
Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän
hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten
ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin.
Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin
kestetyistä kohtaloista.
Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti
totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa,
-- vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla
tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain
kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi
noin herrain pariin, -- sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa
lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.
Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.
Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus
särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen
sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin
valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli
sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä
rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin
palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.
Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi.
Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille,
Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään
sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet
oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja
tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni
suhtautuisi tähän suunnitelmaan.
Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus.
Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti
varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat
sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä,
sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken
Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren
rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää
valtakuntaansa.
Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin
suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta,
arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu
itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, -- ei siihen
joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana
teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka
kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä
kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana.
Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin
kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta
hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin,
jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä
vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai
vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, -- niin hän
monastikin heille uskotteli, -- parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä
kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun
sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja
reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle
kuninkaan käskynhaltijalle:
-- Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme
mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et
hevillä valloita.
-- Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen?
uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle
erämaanretkelle.
-- Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. -- Mutta täällä liikkuu
paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä
kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!
-- Täytyy tuota tuumata...
Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät
vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta
1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan
rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä
sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja
piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin
400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan
nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.
Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli
taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman
linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten
valloitusaikeista.
Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki
oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua
tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian
pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen
rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.
Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan
ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla
heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan
Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja
jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin
suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja
pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan
rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti
ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista
kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.
Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle,
oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat:
verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät
tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko
sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi
tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan
vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.
Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin:
rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi
erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita
hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta
sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa.
Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla,
sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin
palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä
olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan
hymy.
Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla
kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka
johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia
vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi
terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun
luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas
elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi
kotona Limingan Krankkalassa.
_Santeri Ivalo_.