I.

Oli kulunut helmikuun ensimäinen puolisko, kylmyys ja pimeys teki sen

vielä pitemmäksi, josta lakkolaisten kärsimykset vain kasvoivat. Taas

alkoi maanteillä liikkua virkamiehiä: Lillen prefekti, prokuraattori ja

joku kenraali. Santarmit yksin eivät näyttäneet riittävän, vaan

Montsouhun lähetettiin koko rykmentti, joka oli sijoitettu Beaugnien ja

Marchiennen välille. Sotamiehet vartioivat kaivoksia, koneita,

tirehtörin taloa ja yhtiön varastohuoneita, näkyipä piikkejä joidenkin

varakkaampienkin talojen edustalla. Ylhäällä mäellä Voreux'n luona

seisoi vahti yötä päivää ja joka toinen tunti kaikui huudot aivankuin

valloitetussa vihollismaassa.

-- Ken siellä? Sanokaa tunnussana!

Työhön ei oltu ryhdytty missään, päinvastoin lakko vain laajeni:

Crevecoeurissa, Miroussa ja Madeleinessa olivat työt pysähtyneet

samoilla perusteilla kuin Voreux'ssa, Feutry-Cantelissa ja Victoiressa

työtä tekevien lukumäärä yhä supistui, Saint-Thomasessakin, joka tähän

asti oli säästynyt lakosta, väheni työläisiä.

Asestettu voima synnytti työläisten ylpeyden ja he pysyivät

itsepäisinä. Mutta tässä äänettömyydessä ja näennäisessä

alistuvaisuudessa oli jotakin, joka muistutti häkissä olevan

petoeläimen alistuvaisuutta, joka on valmis hyökkäämään kesyttäjänsä

niskaan niin pian kuin tämä kääntyy selin.

Yhtiö kärsi tästä työn kuolemasta ja alkoi jo suunnitella kutsua uutta

työvoimaa Belgiasta, mutta ei vielä uskaltanut. Ja niin pysyi taistelu

samalla asteella työläisten, jotka sulkeutuivat asuntoihinsa, ja

sotajoukkojen välillä, jotka vartioivat kuolleita kaivoksia.

Rauha oli koitunut heti seuraavana päivänä mellakoitten jälkeen, mutta

sen alla piili sellainen pelko ja kauhu että tapahtuneista hävityksistä

puhuttiin mahdollisimman vähän. Toimeenpantu tutkinto totesi, että

Maigrat oli kuollut kaatuessaan katolta ja ilkeästä ruumiin

häväistyksestä kulki vain hämäriä huhuja. Toiselta puolen yhtiö ei

tahtonut paljastaa hävityksiään samoinkuin Gregoiret välttivät kaikkia

oikeudenkäyntiä, josta heidän tyttärensä maine voisi kärsiä. Kuitenkin

oli tapahtunut muutamia vangitsemisia, mutta kuten tavallisesti oli

pantu kiinni henkilöitä, jotka eivät olleet johtajia ja joilta siis ei

voitu urkkia mitään. Erehdyksestä oli Pierron saanut kädet kahleissa

kulkea Marchienneen. Tälle nauroivat toverit kauan aikaa. Santarmit

olivat niinikään vähällä viedä Rasseneurin.

Hallinto haki tyydytystä siitä, että laati listoja niistä, jotka

pitäisi erottaa työstä ja lähetti työkirjoja tukuttain takaisin. Niin

kävi Maheulle, Levaquelle ja ja vielä kolmellekymmenelle neljälle

toverille kylästä No. 240. Mutta pääsyy lankesi Etienneen, joka oli

kadonnut tuona muistorikkaana iltana eikä ollut missään löydettävissä.

Chaval oli nim. antanut hänet ilmi.

Montsoun asukkaat heräsivät yöllä luullen kuulevansa hätäsoittoa ja

ollen tuntevinaan ruudin hajua. Mikä lopullisestikin sai heidän päänsä

pyörälle, oli uuden papin Ranvierin saarna, laihan ja tulisen abotin,

joka oli tullut Joiren tilalle. Hän väitti, että porvaristo oli syynä

kaikkeen, sillä se oli riistänyt kirkolta sen muinoisen vapauden ja

väärinkäyttäen sitä oli muuttanut tämän maan kärsimysten ja vääryyden

tyyssijaksi. Sen uskottomuuden tähden, sen haluttomuuden tähden palata

ensimäisten kristittyjen veljelliseen rakkauteen kasvaa kansan

tyytymättömyys, joka voi puhjeta suurena onnettomuutena. Vieläpä hän

uskalsi mennä niin pitkälle, että uhkasi rikkaita, että jumala asettuu

köyhien puolelle, jolleivät he tahtoisi kuulla jumalan ääntä. Hän ottaa

uskomattomilta heidän rikkautensa ja jakaa ne osattomille kunniakseen.

Jumalaa pelkääväiset eukot vapisivat, mutta notarius ilmoitti, että nuo

saarnat olivat pahinta sosialismia, ja milloin tahansa voitaisiin

odottaa, että pappi ottaisi ristin käteensä ja menisi joukon etunenässä

hävittämään v. 1789 porvarillista yhteiskuntaa.

Kun Hennebeauta varoitettiin tästä, kohautti hän olkapäitään sanoen:

-- Jos hän aikoo liiaksi kyllästyttää meitä, niin kyllä piispa hänet

korjaa.

Sillä välin kun koko tasanko oli paniikin vallassa, eleli Etienne

Requillart'in syvyyksissä, Jeanlinin maanalaisissa komeroissa. Kukaan

ei aavistanut, että hän oli näin lähellä.

Hän eli siellä tavallaan yltäkylläisyydessä; oli löytänyt viinaa,

paistetun kalan jätteitä ja kaikellaista muuta ruokatavaraa. Suuri

heinäkasa oli mainio vuoteeksi, ilma oli aina tasainen ja lämmin, eikä

tuntenut vetoa lainkaan. Puuttui ainoastaan valoa. Jeanlin, joka oli

ihastuksissaan, että saa vetää santarmeja nenästä, oli hänen oikea

suojelusenkelinsä. Hän hankki Etiennelle kaikki, hiusvoidettakin, mutta

tähän saakka ei hänen onnistunut näpistellä kynttilää.

Jo viidentenä päivänä ei Etienne sytyttänyt tulta muulloin kuin

syödessä. Hän ei voinut saada palaa niellyksi ilman valoa. Tuo ainainen

musta yö kidutti häntä äärimmäisyyksiin. Vaikka hän eli täydessä

turvassa, lämpimässä, sai syödä ja nukkua, painosti pimeys kuin vuori

hänen mieltään.

Ja lisäksi hän söi varastettua. Kommunistisista mielipiteistään

huolimatta heräsi hänessä vanhoja ennakkoluuloja, niin että hän lopuksi

ei syönyt muuta kuin kuivaa leipää.

Sitä paitsi kärsi hän häpeätä ja katumusta siitä, että oli nälkäisellä

vatsalla juonut viinaa, niin että oli melkein hyökätä veitsi kädessä

Chavaliin. Häntä kauhistutti, ettei hän voinut ottaa ryyppyäkään ilman

että hänessä heräisi peritty kiihko hyökätä ihmisiin.

Kun hän oli päässyt siihen turvallisuuteen, makasi hän aluksi kaksi

päivää kuin kuollut väsyneenä kaikista tapauksista. Mutta inho ja

kyllääntyminen ei haihtunut, kun hän siitä heräsi. Hän tunsi väsymystä,

kirpeää makua suussa ja päänkolotusta, aivankuin pitkän juomisen

jälkeen.

Kului viikko. Maheut tiesivät, missä Etienne oli, mutta eivät voineet

lähettää kynttilää, niin että täytyi syödäkin pimeässä. Nyt Etienne

makasi päiväkaudet pitkällään heinillä. Hänen päässään kiiri

epämääräisiä ajatuksia, joita hän tuskin itsekään uskoi. Hän tunsi

vastenmielisyyttä kaikkia noita alhaisia, raakoja vaistoja ja tekoja

kohtaan, joita oli ilmennyt mellakassa. Vaikkakin pimeys vaivasi häntä,

ei hän voinut ilman vastenmielisyyttä ajatella sitä hetkeä, jolloin

hänen pitäisi palata kylään. Kun hän vain ajatteli työläisten

eläimellistä elämää ainaisine sipulinhajuineen, alkoi häntä

ylönannattaa. Hän tunsi, ettei häneltä riitä voimia odottaa voittoa

tässä pakkotyössä. Halu päästä heidän johtajaksi, etäännytti hänet

heistä ja lähennytti niihin porvareihin, joita hän niin vihasi.

Kerran Jeanlin toi kynttilän pätkän, jonka hän oli varastanut ajurin

lyhdystä ja se tuotti Etiennelle suurta mielihyvää. Kun pimeys alkoi

painostaa häntä niin, että hän luuli päänsä halkeavan, sytytti hän

kynttilän, mutta kun kauhun tunne oli ohi, sammutti hän sen taas. Hän

säästi tuota valoa, joka oli yhtä välttämätön elämälle kuin leipä.

Maatessaan siinä ajatteli hän yhä, mitä toverit mahtavat tehdä siellä

ylhäällä. Hän piti suurena konnantyönä jättää heidät nyt. Joskin hän

piileskeli, niin ainoastaan sitä varten, että voisi jäädä vapaaksi,

neuvotella heidän kanssaan ja toimia yhdessä. Nyt pitkien ajattelujen

jälkeen oli hän vihdoin löytänyt itselleen päämäärän. Hän päätti ruveta

Pluchart'iksi, jättää työn ja toimia yksinomaan poliittisella alalla

sillä henkinen työ vaatii ihmisen kaikki voimat.

Toisen viikon alussa kertoi Jeanlin, että santarmit olivat lakanneet

häntä etsimästä luullen hänen paenneen Belgiaan, silloin päätti hän yön

tullen ryömiä esiin piilopaikastaan. Hän tahtoi nähdä, miten asianlaita

oli ja oliko mahdollisuutta jatkaa vielä taistelua. Jo ennen lakon

alkua oli hän epäillyt sen menestystä, mutta antanut perään

asianhaaroille. Ajaksi oli kapina huumannut hänet, mutta nyt oli hän

mietteissään taas palannut entiseen epäilykseensä eikä toivonut yhtiön

antavan perään. Hän ei kuitenkaan myöntänyt sitä itselleen, mutta häntä

kiusasi vastuunalaisuus kaikista kärsimyksistä, jotka työläisten

turhaan piti kestää. Lakon päättyminen olisi myöskin hänen

vaikutusvaltansa päättymistä. Mutta hän pakotti itsensä jättämään

kaikki nuo alhaiset laskelmat ja saamaan takaisin entisen uskonsa,

vakuuttamaan itselleen, että vastustus on vielä mahdollinen, että

kapitali ennemmin häviää kuin työ tekee itsemurhan.

Tosiaankin ympärillä kaikki puhui hävityksestä. Kun hän öisin kulki

varhain, oli hän kuulevinaan vararikkojen rysäyksiä tasangon toisesta

päästä toiseen. Tien varrella oli suljettuja tehtaita, hyljättyjä

rakennuksia, jotka seisoa mätänivät lyjiynraskaan taivaan alla.

Erittäinkin olivat sokeritehtaat kärsineet. Sekä Hotonin että Fauvellen

sokeritehtaat olivat ensin supistaneet työläisten lukumäärän ja sitten

aivan romahtaneet. Dutillelin myllyssä oli viimeinen myllynkivi

pysähtynyt toisena kuukauden lauantaina ja Bleuzen kaapelitehdas oli

romahtanut lakon johdosta.

Montsoun lakko, joka oli aiheutunut kehittyvästä teollisuuspulasta,

lisäsi sitä vielä enemmän jouduttaen häviötä. Entisten paheen syiden

lisäksi -- tilauksien lakkauttaminen Amerikasta ja pääomien puute jotka

ylituotanto oli niellyt -- tuli nyt uusi: hiilien puute niissä

tehtaissa jotka vielä olivat työssä.

Pelästyneenä yleisestä teollisuuden seisauksesta yhtiö supisti hiilen

saantia, antoi työläistensä kärsiä nälkää ja lopuksi tuli siihen, että

joulukuun lopulla sillä ei ollut enää hiilen palastakaan varastossa

Yksi häviö seurasi toista, niin että niitten vaikutukset tuntuivat

kauas ympäristöön, Lillessä, Douaissa ja Valenciennessa, missä monet

perheet joutuivat häviön partaalle, syystä että monet pankkimiehet

lähtivät karkuun.

Usein öisillä retkillään Etienne pysähtyi tien käänteessä kuunnellen

hiljaisuutta, joka oli tullut entisen teollisuuselämän tilalle. Hän

hengitti syvään ja hänet valtasi hävityksen ilo. Mahdollisesti se päivä

ei ollut kaukana, jolloin vanha maailma katoaa ja kaikki ihmiset

tulevat yhdenvertaisiksi.

Tietysti eniten häntä huvitti yhtiön kaivokset. Hän kulki pimeydessä

toisesta kaivoksesta toiseen ja iloitsi, jos löysi niissä uusia

hävityksiä. Maanvieremiä tapahtui alinomaa käyden yhä uhkaavimmiksi.

Kaikki nuo onnettomuudet herättivät Etiennessä jälleen toivoa. Hän

alkoi uskoa, että kolmas taistelukuukausi vihdoin tappaisi tuon

kummituksen, joka oli piiloutunut tuntemattomaan pyhäkköönsä. Hän

tiesi, että Montsoun levottomuudet olivat herättäneet suurta

levottomuutta Pariisin lehdissä. Hallitus ja vastustuspuolueen lehtien

välillä oli noussut kova väittely. Erittäinkin hyökättiin

Internationaleen, jota hallitus oli alkanut pelätä. Yhtiö ei enää

voinut tekeytyä tietämättömäksi, vaan lähetti kaksi tirehtöriä paikalle

tutkimaan asiaa näyttäen kuitenkin olevansa aivan välinpitämätön

asiasta. Tirehtörit olivat vain kolme päivää paikkakunnalla ja lähtivät

pois ilmoittaen, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta toiselta

puolen kerrottiin Etiennelle, että nuo herrat olivat paikalla ollessaan

toimineet kuumeentapaisella kiireellä, pitivät kokouksia, joista kukaan

heitä ympäröivistä ei lausunut sanaakaan. Hän päätti, että he

ainoastaan teeskentelivät olevansa rauhallisia ja että heidän pikainen

poistumisensa oli pako, siksi hän taas varmistui voitosta, koska nuo

vaaralliset herrat perääntyivät.

Mutta seuraavana yönä hän taas epäili. Yhtiöllä oli aivan liian luja

peruste, niin ettei sitä voisi kaataa noin helposti. Mitä siitä, vaikka

se nyt kadottaisikin miljoonia, se voi pian ne taas saada työläisten

työstä. Eräänä iltana kulki hän Jean-Bartiin saakka ja täällä hän sai

tietää asian oikean laidan. Eräs vahti kertoi, että Vandame aiotaan

siirtää Montsoulle. Deneulineilla vallitsi huhujen mukaan kauhea puute,

isä oli sairastunut ja vanhettunut rahahuolista, tyttäret taistelivat

velkojia vastaan ja koettivat pelastaa edes vaaterääsyt. Ei työväen

kylissäkään kärsitty niin paljon kuin tässä porvaritalossa, missä

juotiin vettä salaa. Jean-Bartissa ei oltu uudestaan ryhdytty työhön ja

Gaston-Marien piti hankkia uusi pumppu. Sitä paitsi pikaisista

korjauksista huolimatta oli alkanut vedentulva, joka oli myös

aiheuttanut suuria menoja.

Deneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta

frankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti

mursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan

rakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua,

ja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi

taas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon

kustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois.

Mutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä

kiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen

siitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen

hänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi

ja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit

matkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman

kouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen

korvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit

olivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia

voimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.

Onneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen.

Voreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista,

jonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.

Siihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi

vahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän

hallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas

peittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien

kerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän

mielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi

kolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.

Kun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan.

Tällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki

ajatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja

asetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin,

jos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että

talonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on

suurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon

mahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin

että jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla.

Mahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla?

Ja äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi

kaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja

antaisi kaivoksen työläisille.

Näin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi

rupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän

mielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi

kiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi

liikkumattomana.

-- Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin

saamme lunta.

Sotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.

-- Niin kaiketikin, vastasi hän.

Hän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt

himmeällä, harmaalla sumulla.

-- Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! -- jatkoi

Etienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!... Kylläpä

täällä tuuleekin, piru vieköön!

Sotamies-rukka värisi sinellissään, mutta ei valittanut. Tosin olihan

siinä pieni vahtikoppi, johon Bonnemort-vaari piiloutui huonolta

säältä, mutta vahtisotamiehellä ei ollut oikeutta poistua mäen

kukkulalta ja hän seisoi uskollisesti pitäen jähmettynein sormin

pyssyään. Hän kuului kuudenkymmenen-henkiseen osastoon, joka vartioi

Voreux'ta ja hänen vuoronsa seisoa vahdissa sattui usein, jonka vuoksi

hänen jalkansa olivat aivan paleltua. Heidän ammattinsa vaati sen ja

hän täytti tylsällä nöyryydellä kaikki, mitä häneltä vaadittiin ja

vastasi yksisanaisesti Etiennen kysymyksiin kuin torkkuva lapsi.

Turhaan koetti Etienne neljännestunnin ajan saada hänet juttelemaan

politiikkaa. Hän vastasi niin ja ei, aivankuin ei ymmärtäisi, mistä on

kysymys; jotkut hänen tovereistaan olivat puhuneet, että heidän

kapteeninsa on tasavaltalainen, mutta hänestä se oli yhdentekevä, se ei

kuulunut hänelle. Jos hänen käsketään ampumaan, niin tekee hän sen,

jottei joutuisi rangaistavaksi. Etienne kuunteli häntä ja hänen

sydämessään alkoi kiehua, hän tunsi työläisen vihaa sotaväkeen, noihin

veljiin, joitten sydämet muutetaan pukemalla heidät punasiin housuihin.

-- Mikä on nimesi?

-- Jules.

-- Mistä sinä olet?

-- Tuolta Plogoflsta.

Hän viittasi epämääräisesti kädellään. Se oli jossain Bretagnessa,

enempää ei hän tietänyt. Mutta kuitenkin kotipaikan muisto sai hänet

vähän vilkastumaan.

-- Siellä on äitini ja sisareni. He varmaankin odottavat minua. Mutta

en minä pääse vielä pian. Herra jumala, kuinka pitkä matka onkaan

kotiini!

Hänen silmänsä kostuivat, vaikkakin hän yhä vieläkin hymyili. Autio

Plogofkenttä, karu niemi, jota myrskyt pieksivät, näyttäytyi hänelle

kirkkaan auringon valossa punasen kanervan peittämänä.

-- Mutta sano, luuletko että minulle annetaan kuukauden loma kahden

vuoden perästä, jollei minua lainkaan rangaista, kysyi hän.

Etienne alkoi myös kertoa Provençesta, jonka hän oli jättänyt aivan

pienenä. Päivä vaaleni ja lumihiutaleita yhä putoeli taivaasta. Mutta

äkkiä hän pelästyi huomatessaan Jeanlinin, joka alhaalla kyyryskeli

pensaissa ja teki hänelle jotain merkkejä. Poika oli varmaankin

suuresti hämmästynyt nähdessään Etiennen sotamiehen seurassa. Ja

tosiaankin, mitä hyödytti haaveilla veljeytymisestä sotamiehen kanssa?

Vielä kestää vuosia, ennenkuin se kävisi mahdolliseksi. Häntä alkoi

harmittaa hänen epäonnistunut kokeilunsa, ikäänkuin hän olisi odottanut

siitä suoranaista menestystä. Mutta äkkiä ymmärsi hän Jeanlinin merkit:

vahdin muuttoaika lähestyi. Silloin lähti hän juoksujalkaa mäkeä alas

ja suoraan turvapaikkaansa Requillart'iin. Hänen mielensä oli

alakuloinen ikäänkuin hän aavistaisi tappiota.

Patrulli saapui ja taas kaikui tavallinen huuto:

-- Ken siellä? Mikä tunnussana?

Sitten raskaat askeleet kääntyivät takaisin kumeasti kolisten kuin

valloitetussa maassa.

Päivä alkoi, mutta kylässä ei liike vielä alkanut.