I.

Toisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä

meni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut

hänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun

keskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi

vuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää

hiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se

oli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän

siitä.

Päivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin

muut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää,

jotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka

aamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni

kotiin nukkumaan, ja kotimatkalla -- Bouteloup'n, joka kulki työhön.

Hänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi

vilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan

avojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.

Nyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n

kadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa

lätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden

kilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman

lyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina

samaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan

Mouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin,

joka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian,

jotka lykkäsivät hiilivaunuja.

Eikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin

alussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut

putkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut

pistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki

selvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä

vaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin

pian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua

pidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut

toista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan

osannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän

tunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet

kuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan

valittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä

suhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän

ymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana

hiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua

koneeksi.

Eniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin

suoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin

muutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen

lukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan

asioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä

hämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia

kehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon

nuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn

kimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin

tullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä

Maheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen

tehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että

työ tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä

kannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel

ilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että

Etiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet

tyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin

keinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen

tyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat

nyrkkiin.

Sakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he

eräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse

asiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen

oli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen

etevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui

mielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan

samat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä

kohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa,

sillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän

kauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen

vihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen

tyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta

samalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti

vastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen

kenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse.

Työn jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka

jälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen

suutelon koko kylän nähden.

Etienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti

toisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö

vastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta

hämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen.

Silloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet

keskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka

on tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan

puhuneet keskenään.

Tuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä

nuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta

ilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä

enemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän

talven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas

kaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi

Voreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan

ylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja

leivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä

auringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin

rassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän

värisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri

hulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli

kohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät,

kummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.

Nyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla.

Hän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän

pesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja

Philomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina

Lydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain

upeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä

aina siellä täällä rukiin seassa.

Etienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän

kimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari

kertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa

vilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät

tähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin

tuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin

iltansa Rasseneurilla "Huvissa."

-- Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään,

jalkani ovat väsyneet.

Ja hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten

päänsä seinään.

-- Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?

-- Kiitos, en.

Etienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli

koneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen

vanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja

pienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä

punertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen

ulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat

teräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli

ainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä

puhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä

juttuja.

Kivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä

vieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului

toiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut

rangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli

yksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet

rahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku

oli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen

nimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä

kärsimystoverin.

Ensi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai

kuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan

nuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan

lääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota

Venäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän

liikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen

ammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän

eli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen

jälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt

hedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja

ainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen

omaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri

Ranskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli

hänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli

hän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin

viikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että

päällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.

-- Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.

-- Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään,

melkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.

Etienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet

tytön kanssa ruispellolla lähellä "Silkkisukkaa". Mutta Suvarin vain

kohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä

varten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä

vaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa

itseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut

ystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.

Joka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne

hetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin

kulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen

hienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen

katseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten

valtaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä

ikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä

tapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti

talossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut

nimeksi "Puola", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä

istuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi

häntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin

sulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen

itsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita

selkäkarvoja myöten.

-- Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana,

Ravintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.

-- Vai niin, huudahti ravintoloitsija. -- Mitä hän kirjoittaa?

Etienne oli kahtena viimeisenä kuukautena ollut vilkkaassa

kirjeenvaihdossa Lillen konemestarin kanssa, jolle hän ilmoitti

saaneensa työtä Montsou'n kaivoksessa ja tämä oli heti päättänyt

järjestää hänen kauttaan agitationia kivihiilenkaivajien kesken.

-- Hän kirjoittaa, että kansainvälinen liitto laajenee, eri haaroilta

liitytään siihen.

-- Mitä sinä sanot heidän yhdistyksestään? kysyi Rasseneur Suvarinilta.

Tämä puhalsi savun ilmaan ja silitellen Puolan päätä lausui

tavallisella tyynellä äänellään:

-- Pelkkiä tyhmyyksiä.

Etienne tulistui. Synnynnäinen kapinanhenki ajoi hänet työn taisteluun

pääomaa vastaan, vaikka tietämättömyydessään hän rakensi ilmalinnoja.

Tällä kertaa oli kysymys kansainvälisestä työväenliitosta, kuuluisasta

Internationalesta, joka hiljattain oli perustettu Lontoossa. Eikö se

ollut suuremmoinen aate, jonka kautta koituisi oikeuden voitto? Ei ole

enää mitään rajoja, koko maailman työläiset nousevat, yhdistyvät

taatakseen työläiselle hänen työnsä palkkion. Kuinka yksinkertainen,

mutta suuremmoinen järjestö se onkaan, alinna osasto, joka edustaa

kuntaa, sitten liitto, joka yhdistäisi saman maakunnan osastot, sitten

kansallisuus, ja vihdoin ylinnä ihmiskunta, jonka muodostaisi yleinen

neuvosto, missä kaikkien kansakuntien kirjeenvaihtajat olisivat

edustettuina. Puolen vuoden kuluessa voitaisiin valloittaa maailma ja

kirjoittaa isännille lakeja, jos he aikoisivat vastustaa.

-- Tyhmyyksiä, toisti Suvarin. -- Teidän Kaarlo Marx ei ole ehtinyt sen

pitemmälle, vaan uskoo luonnon voimien vaikuttavan. Ei mitään

politiikkaa eikä salaliittoja eikö niin? Kaikki tehdään aivan

julkisesti ainoana tarkoituksena saada palkat kohoamaan. Hiiteen tuo

teidän kehityksenne! Täytyy sytyttää teidän kaupunkinne kaikista

maailman neljästä kulmasta, lyödä ihmiset kuoliaaksi, hävittää kaikki

maan tasalle, niin sitten kun ei tästä mädäntyneestä maailmasta enää

ole korttakaan jälellä, voi mahdollisesti kasvaa jotakin parempaa

sijaan.

Etienne nauroi. Hän ei paljoa välittänyt toverinsa sanoista, sillä hän

luuli tämän ilman aikojaan pieksävän kieltään. Rasseneur, joka oli

käytännöllisempi ja järkevämpi, ei edes suuttunut. Mitään vastaamatta

kääntyi hän Etiennen puoleen tahtoen tietää yksityisseikkoja.

-- Aijatko siis perustaa osaston tänne Montsou'hun?

Se oli Pluchart'in hartain toivomus. Hän oli pohjoisliiton sihteeri ja

koetti etupäässä osoittaa, minkä palveluksen liitto toimittaisi

kivihiilenkaivajille, jos he sattuisivat tekemään lakon. Etienne

arveli, että lakko voisi pian puhjeta, vaikkapa yksin kannatinpaalujen

pystyttämisestä. Jos vain yhtiö esittäisi jonkun uuden vaatimuksen,

tulisivat kaikki kaivokset kuohuksiin.

-- Pahinta on jäsenmaksut, -- huomautti Rasseneur järkevästi. -- Puoli

frankia vuodessa yhteiseen kassaan ja kaksi frankia osaston kassaan ei

juuri näytä olevan paljon, mutta olen vakuutettu, että enemmistö

kieltäytyy maksamasta sitä.

-- Sitä suuremmalla syyllä täytyisi perustaa vielä täällä säästökassa,

josta saisimme kannatusta taistelun aikana. Joka tapauksensa täytyy

sitä ajatella. Minä kyllä olen valmis, kunpa olisivat toisetkin.

Syntyi äänettömyys. Paloöljylamppu tiskillä savusi. Avonaisesta ovesta

kuului selvään lämmittäjän lapion iskut hänen ajaessa hiiliä uuniin

Voreux'ssa.

-- Kaikki on käynyt niin kalliiksi, yhtyi puheeseen rouva Rasseneur;

joka oli tullut huoneeseen ja kuunteli synkän näköisenä. -- Uskotteko,

että tänään sain maksaa munista kaksikymmentäkaksi sous'ta... Ei riitä

enää kärsivällisyyttä, vaikka kaikki menisi menojaan...

Tästä asiasta olivat kaikki kolme miestä yhtämieltä. He alkoivat puhua

toinen toisensa jälkeen toivottomalla äänellä kertoen toinen toisilleen

valituksiaan. Työläiset eivät voineet enää kestää, vallankumous oli

tehnyt heidän tilansa vain entistä kurjemmaksi, sillä porvarit olivat

anastaneet itselleen kaikki v. 1789 vallankumouksen jälkeen. Totta

puhuen ei työläisten osalle tullut mitään yleisen rikkauden ja

hyvinvoinnin kasvaessa viimeisenä satana vuotena. Oli julistettu, että

he ovat vapaat eikä sen enempää heistä välitetty, vaikka he

menehtyisivät. Ja mitä tekevät vapaudellaan? Voivat vapaasti kuolla

nälkään! Ei siitä paljoakaan liho, jos antaa äänensä jollekin

keikarille, joka loistelee parlamentissa eikä muista heitä,

äänestäjiään, lainkaan. Ei, tavalla tai toisella täytyy siinä tehdä

muutos. Kysymys siitä miten se on tehtävä, on toisarvoinen,

rauhallistako tietä, vaiko murhan ja palon kautta, mutta joka

tapauksessa on jotain välttämättömästi saavutettava. Ellei vanhukset

sitä saa nähdä, niin ainakin lapset saavat nähdä. Ennenkuin tämä

vuosisata päättyy, saa mailina nähdä uuden vallankumouksen, tällä

kertaa työväen vallankumouksen, joka rakentaa maailman kokonaan uusille

oikeudenmukaisille ja puhtaille perusteille.

-- Täytyy tulla murros, toisti rouva Rasseneur voimakkaasti.

-- Niin, niin, huudahtivat kaikki kolme, täytyy tulla murros.

Suvarin hyväili Puolan korvaa, niin että se mielihyvästä rypisteli

nenäänsä.

-- Voiko koskaan kohottaa työpalkkoja? lausui hän hiljaa ikäänkuin

itsekseen. -- Rautaisen lain kautta pysyy se alhaalla äärimmäisellä

rajalla, niin että työmiehelle riittää ainoastaan leipäpalaan ja lasten

siittämiseen. Jos se alenee siitä, alkaa työmiehiä kuolla ja työvoiman

kysynnän kautta tulevat palkat kohoamaan. Jos ne kohoaa liian

korkealle, niin laskeutuu ne taas yhtä pian työvoiman tarjonnan kautta.

Se on tyhjän vatsan painolaki, tuomio ikuiseen nälkäpakkoon.

Kun hän puhui noin valaisten sosialismia tieteelliseltä kannalta,

kävivät Etienne ja Rasseneur levottomiksi ja hämmästyivät hänen

toivottomista väitteistään, joihin he eivät tainneet vastata.

-- Ymmärrättekö, jatkoi hän katsoen heihin tavallisella tyyneydellään,

-- täytyy hävittää kaikki, muuten nälkä palaa taas. Anarkia yksin voi

auttaa, täytyy huuhtoa maa verellä, puhdistaa tulella! Sitten nähdään.

-- Herra Suvarin on aivan oikeassa -- lausui emäntä, sillä huolimatta

tulisesta vallankumouksellisuudestaan pysyi hän aina kohteliaana.

Mutta Etienneä harmitti oma tietämättömyys. Hän nousi lausuen.

-- Emmekö lähtisi nukkumaan. Mitä tässä puhuisikaan, niin tosiasiaksi

jää kuitenkin, että minun täytyy huomenna nousta kello kolme.

Suvarin sammutti savukkeen pätkänsä ja laski kaniinin hellästi

lattialle. Rasseneur sulki oven ja he erosivat ääneti. Korvissa soi ja

päät olivat raskaat tärkeistä ja polttavista ajatuksista.

Joka ilta toistui tuollaista keskustelua tyhjässä huoneessa yhden

oluthaarikan ääressä, jota Etienne joi. Hämärät ja sekavat ajatukset

hänen päässään alkoivat vähitellen selvitä. Häntä poltti tiedon jano,

mutta pitkään aikaan ei hän uskaltanut pyytää naapuriltaan kirjoja.

Onnettomuudeksi tällä oli melkein yksinomaan venäläisiä ja saksalaisia

kirjoja. Vihdoin onnistui hän saamaan ranskalaisen kirjan, joka kertoi

osuuskunnista, vaikka Suvarin kutsui sitä tyhmyyksiksi. Sitä paitsi

luki hän joka päivä. "Taistelu" lehteä, jota Suvarin tilasi Genevestä.

Mutta jokapäiväisistä keskusteluista huolimatta pysyi Suvarin yhtä

umpimielisenä. Hän teki vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi satunnainen

vieras maailmassa, hänellä ei ollut vakinaista olinpaikkaa maapallolla,

oli vailla harrastuksia, omaisuutta tai tunteita.

Heinäkuun alussa alkoi Etiennen tila käydä paremmaksi. Silloin sattui

tapaus, joka keskeytti heidän maanalaisen elämänsä yksitoikkoisuuden.

Hiilenmurtajat, jotka työskentelivät Guillaumen murtopaikassa, olivat

äkkiä havainneet hiililajien täydellisen sekottumisen, mikä aina oli

lähellä halkeamaa. Todellakin pian havaittiin halkeama. Insinöörit

eivät lainkaan aavistaneet keltaisen halkeaman olemassaoloa huolimatta

tarkoista maaperän tutkimuksista. Koko kaivos tuli tästä kuohuksiin,

Ylt'ympäri puhuttiin ainoastaan kadonneesta hiilikerroksesta, joka

varmaankin oli laskeutunut alemmaksi toisella puolen halkeamaa. Vanhat

hiilenkaivajat metsästäjäkoirain tavoin laajensivat sieraimiaan etsien

hiiltä. Mutta sillä välin eivät työläiset voineet istua kädet ristissä

odottaen hiilikerroksen ilmenevän ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa uusista

murtopaikoista.

Kerran heidän tullessa työstä ehdotti Maheu, että Etienne liittyisi

heidän murtotyökuntaansa, koska Levaque oli liittynyt toiseen

työkuntaan. Päävouti ja insinööri suostuivat siihen, sillä he olivat

hyvin tyytyväiset nuoreen mieheen. Etienne myöntyi ilolla tähän

tarjoukseen arvokkaammasta työtä, häh tunsi itsensä onnelliseksi Maheun

hyvästä kohtelusta.

Jo samana iltana palasivat he kaivokseen ottamaan selvää ehdoista.

Tarjolla olevat paikat olivat Filonnierre'n murtopaikassa, Voreux'in

pohjoisimmassa osassa. Mutta ne näyttivät olevan hyvin epäedullisia,

sillä Maheu vain pudisti päätään Etiennen lukiessa ehtoja. Seuraavana

päivänä menivät he tarkastamaan paikkaa, joka oli kaukana

kaivosaukosta: vuori oli kapera, joka helposti voisi haudata heidät

allensa, ja hiililaji oli kovaa. Mutta kuitenkin, jos tahtoi syödä,

täytyi tehdä työtä. Siksi lähtivät he seuraavana sunnuntaina

huutokauppaan, joka toimitettiin vajassa piiri-insinöörin poissa

ollessa, kaivoksen insinöörin ja päävoudin läsnäollessa... Nurkassa

seisoi pieni lava ja sen edessä tunkeili viisi-, kuusisataa

kivihiilenkaivajaa. Huutokauppa toimitettiin nopeaan, kuului vain

kumeita ääniä, jotka huusivat lukuja.

Maheu alkoi jo pelätä, ettei hänen onnistu saamaan ainoatakaan

neljästäkymmenestä paikasta, jotka olivat tarjolla. Kilpailijat

alensivat hintoja pelästyneinä uhkaavista huhuista lähestyvästä

murrosajasta ja työn seisauttamisesta. Insinööri Negrel ei pitänyt

kiirettä, nähdessään tuollaista intoa, vaan odotti alinta mahdollista

tarjousta. Eräästä paikasta takertui Maheu erääseen toveriinsa, joka ei

myöskään tahtonut siitä luopua. He vähensivät vuorotellen yhden

centimen hiilirattaita kohti. Vihdoin voitti kuitenkin Maheu, mutta hän

olikin mennyt niin pitkälle, että vouti Richommekin, joka seisoi

takana, pukkasi häntä kylkeen ja mutisi hampaitten välistä, ettei niin

alhaisella palkalla voi pysyä hengissä.

Kun he palasivat huutokaupasta, kiroili Etienne niin, että ilma tärisi.

Huomattuaan Chavalin, joka palasi kävelyltään Katarinan seurassa, purki

hän sisuaan vielä voimakkaampiin sanoihin.

-- Perhanan temppuja kiduttaa työväkeä! Nyt pakotetaan jo työläisiä

repimään toinen toisiaan!!

Chaval raivostui. Hän ei olisi ikinä sallinut laskea hintoja niin alas.

Sakariaskin lausui, että se oli hävytöntä. Mutta Etienne sai heidät

vaikenemaan, lausuen raivoissaan hampaita kiristellen:

-- Pian tulee kaikelle tälle loppu! Kerran mekin tulemme isänniksi!

Maheu ei huutokaupan jälkeen ollut lausunut sanaakaan. Mutta nyt hän

ikäänkuin tointui sanoen:

-- Me isänniksi... Piru vieköön! Jo olisikin aika...!