V.

Syötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa,

josta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen

vaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän

ollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan

voinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli

lyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä

hengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein

makuulle.

Ilta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan,

ilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi

hämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.

Etienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka

näytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty

lyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat

sieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin

lajittelijoitten kanssa.

Ensimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui

häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen

kanssa.

-- Selkärangaton matelija! huusi eukko. -- Sinä vain ryömit noitten

roistojen edessä, jotka juovat vertamme.

Pierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:

-- Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei

kiitos.

-- No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. -- Piru vieköön

kun ei tyttäreni totellut minua!... He ovat tappaneet mieheni ja sinä

kai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä

kostan!

Äänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään.

Vanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja

laihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän

tunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.

-- Tuletkos? kysyi tämä. -- Syömme voileivän ja sitten hopsis

Vulkaniin.

-- Heti, mutta minulla on vähän asioita.

-- Mitä sitten?

Hän kääntyi ja huomasi Philomenen, joka tuli lajitteluvajasta.

-- Vai niin, mumisi hän ikäänkuin arvaisi, mistä on kysymys. -- No,

minä menen edeltä.

-- Mene, minä saavutan sinut.

Mouquet lähti, kohtasi vanhan Mouquet'in; isä ja poika nyökkäsivät

ääneti toinen toisilleen ja menivät eri teitä.

Sakarias vei Philomenen sivutielle kanavan luo. Nainen ei tahtonut,

hänen oli kiire, he riitelivät kuten kauan naimisissa ollut pari. Eipä

ollut hauskaa tavata aina ulkona etenkin talvella, kun maa on kostea

eikä voi piilottautua ruispeltoon.

-- No eihän ole kysymys siitä, sanoi Sakarias: kärsimättömästi. -- Minä

tahdon puhua kanssasi...

Hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja vei hänet mukanaan. Kun

he olivat laskeneet mäeltä, kysyi Sakarias, onko hänellä rahaa.

-- Mihin sinä niitä tarvitset? kysyi tämä.

Sakarias hämmästyi, keksi jonkun kahden frankin velan, josta hänen

vanhempansa suuttuisivat.

-- Älä lavertele! Minähän näin Mouquet'in ja te varmaankin menette taas

Vulkaniin noitten ilkeitten laulajattarien luo.

Sakarias väitti vastaan, vakuutti, löi rintaansa, vannoi. Mutta kun

toinen vain pudisti päätään, sanoi hän äkkiä.

-- No niin, tule mukaan, jos se sinua huvittaa. Näetkö, et sinä ole

lainkaan tielläni. Viisi minä laulajattarista. Tule.

-- Entä lapsi? -- sanoi Philomene. -- Eihän lapselta pääse mihinkään

eikä sen huudolta. Anna minun mennä kotiin.

Mutta Sakarias ei päästänyt häntä yhä pyytäen. Sitä vielä puuttuisi,

että Mouquet, jolle hän on antanut sanansa, pilkkaisi häntä. Eihän mies

voinut kanan tavoin joka ilta kellottaa sängyssään. Philomene taipui.

Hän kaivot puseronsa poimusta muutamia kymmeniä sous'n lanttia. Se oli

hänen ansionsa ylityöstä, mitkä rovot hän piilotti äidiltään.

-- Näetkö, minulla on viisi, sanoi hän. -- Sinulle voin antaa kolme.

Mutta vanno, että taivutat äitisi suostumaan avioliittoomme. Minä en

enää voi niin elää! Äitini haukkuu minua jokaisesta palasta, jonka

panen suuhuni.. No, vanno ensin, ennenkuin annan rahat.

Hän puhui tapansa mukaan hiljaisella, sairaaloisella äänellä, vailla

intohimoa, aivan väsyneenä elämän tavastaan. Sakarias vannoi ja

vakuutti, että se on päätetty asia. Kun kolme rahakappaletta oli hänen

kädessään, syleili hän Philomenea, suuteli ja kutitti ja olisi mennyt

vielä pitemmälle ellei tämä olisi päättäväisenä riuhtaissut itsensä

irti. Philomene palasi yksin työväenkylään, mutta Sakarias kiiti

peltojen yli saavuttaakseen toverinsa.

Etienne seurasi heitä etäältä tietämättä, mitä oli kysymyksessä, hän

luuli sen tavalliseksi kohtaamiseksi. Kaivantotytöthän kehittyvät hyvin

aikaseen ja hän muisteli Lillen työläisnaisia, joita hän odotti tehtaan

nurkan takana, noita tyttöjoukkoja, jotka olivat heitetyt oman onnensa

nojaan ja puutteen ahdistamina olivat jo neljäntoista iässä aivan

turmeltuneet. Toinen kohtaus hämmästytti häntä vielä enemmän. Hän

pysähtyi.

Kaivoskummun juurella kahden suuren kiven kolossa istui pieni Jeanlin

ja kummallakin puolen Lydia ja Bebert ja riitelivät.

-- Vai niin, onko se vähän? Jos tahdotte, niin läimäytän vielä

korvalle. Kuka on kaiken tuon keksinyt, hä?

Jeanlin oli tosiaankin keksinyt jotain. Kolmisin olivat he tunnin ajan

kierrelleet ketoja kanavan rannikolla poimien salaattia, jolloin hän

keksi, etteivät he kotona voi syödä niin paljon salaattia. He lähtivät

Montsouhun kaupittelemaan sitä herrasväelle. Bebert'in jätti hän

vartioimaan varastoa, mutta Lydian käski kulkemaan talosta taloon

tarjoten salaattia. Hän vakuutti, että tytöltä aina kauppa sujuu.

Kauppainnossaan oli hän myynyt kaikki ja tyttö oli ansainnut yksitoista

sous'ta. Nyt he kolmisin jakoivat voitot.

-- Se on väärin! julisti Bebert, -- se on jaettava kolmen kesken. Jos

sinä otat itsellesi seitsemän sous'ta, niin ei meidän osallemme jää

muuta kuin kaksi kummallekin.

-- Mitä sanot? Väärinkö? huusi Jeanlin raivoissaan. -- Minähän olen

poiminutkin eniten.

Tavallisesti antoi Bebert tällaisissa tapauksissa myöden, sillä hän

tunsi ystäväänsä kohti arkaa kunnioitusta ja luottamusta ja siksi aina

sai tyytyä huonompaan. Vaikka hän oli Jeanlinia vanhempi ja

voimakkaampi, salli hän tämän lyödäkin itseään. Mutta tällä kertaa oli

niin paljon rahan näkeminen kiihottanut häntäkin.

-- Eikö totta, Lydia, hän tahtoo ottaa osamme... Jos hän ei jaa tasan,

niin sanomme hänen äidilleen.

Jeanlin pui nyrkkiään hänen nenänsä edessä.

-- Sanoppa vielä kerran. Koetappa! Minä sanon itse teidän

vanhemmillenne, että olette myyneet äidin salaatin. Ja kuinka sinä

pässinpää luulet voivan jakaa yksitoista sous'ta tasan kolmeen osaan?

Koeta itse, sinä viisastelija. Sekää, tässä on kaksi sous'ta

kummallekin. Ottakaa pian, muuten piiloitan ne kaikki taskuuni.

Bebert oli voitettu ja otti kaksi sous'ta. Lydia ei sanonut mitään, hän

pelkäsi Jeanlinia ja samalla tunsi hellyyttä häntä kohtaan kuten lyöty

aviovaimo. Kun Jeanlin tahtoi antaa hänelle kaksi sous'ta, ojensi hän

nöyränä kätensä. Mutta Jeanlin muisti äkkiä jotain.

-- Mitä sinä niillä teet? Äitisi ottaa ne heti sinulta, ellet osaa

piilottaa. Ennemmin minä säilytän ne sinun varallesi. Kun tarvitset,

niin kysy minulta.

Ja kaikki yhdeksän sous'ta katosivat hänen taskuunsa. Jottei tyttö

voisi vastata, syleili hän häntä ja nauraen tekivät he yhdessä

kuperikeikkaa kummulta alas. Jeanlin kutsui Lydiaa pikku vaimokseen ja

he leikkivät yhdessä "rakastelemista", matkien aikuisia, joitten tekoja

he seurasivat aina salaa nurkan takaa.

Behert ei saanut koskaan ottaa osaa näihin leikkeihin. Niin pian kun

hän lähestyi Lydiaa, sai hän aika iskun Jeanlinilta. Siksi oli hän

alati kiukuissaan ja koetti jollain säikähyttää tai häiritä heitä,

sillä he eivät lainkaan ujostelleet häntä.

-- Hei, katsokaa, tuolla seisoo mies ja katsoo, teihini huusi hän.

Tällä kertaa ei hän valehdellut, sillä Etienne seisoi lähellä. Lapset

hyppäsivät ja juoksivat nopeasti pois, mutta Etienne kääntyi nauraen

pois ja lähti kulkemaan kanavaa myöten. Aikaseenpa nuokin nulikat

alkavat, mutta mitä tehdä, kun eivät muuta saa oppia aikuisilta. Ja

kuitenkin on surullista nähdä sellaisia lapsia.

Kulkien edelleen kohtasi hän yhä pariskuntia. Hän läheni Requillart'ia,

missä rakastavaiset Montsou'sta yhtyivät vanhan kaivoksen raunioilla.

Se oli yleinen kohtaamisen paikka. Samoin tässä autiossa nurkassa tytöt

toivat esikoisen maailmaan elleivät rohjenneet tehdä sitä kotona. Aita

oli lahonut, niin että saattoi vakaasti liikkua rajan yli. Siellä

täällä seisoi joku parru jälellä entisestä vajasta, vanhoja

hiilirattaita lojui läjässä tiellä. Ja näitten lahoneitten raunioitten

väliltä kohosi sieltä täältä nuori ruoho tai iti puun alku.

Tytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä

hän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa

välitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni

kutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä

lapsia.

Täällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut

asuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa

voisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä

hän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa

huoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka

vuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta

lämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän

hoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in

raunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi

viereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.

Siten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa.

Mouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään,

ei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten

partasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli

nöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli

hän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla

sinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja

kokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua

varovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin.

Vähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he

enää häirinneet toisiaan.

Vihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten

puutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin

kirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se

on! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi

huhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle

mielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen

asuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.

Joka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan

tavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon,

tuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät

yhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä

aikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle,

silloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa

painaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja

suutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin

tuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten

juuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut

vaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen

hiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika

silloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta

edes jäähyväiset.

Mutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort

pölkyltä ja sanoi Mouque'lle:

-- Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko "Punatukkaista"?

Mouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:

-- Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!

Etienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi,

vaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti

hän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon

surua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että

tulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia

työnorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen

synkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset

kulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla

voittaa intohimot järjen.

Etiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta

hänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan

nuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen

seuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan

nurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja

Chaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään

ja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen

ajatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat

vain siksi, että heitä pyydettäisiin.

Kun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä

myöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli

alkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä

pitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei

hän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei

hänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten

tykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma

tapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten

naisten seurassa kahvipannun ääressä.

Mutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan

tarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen

sijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei

suostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä

johtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle

onnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.

Hän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo

Montsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette

kahvilan ovelta.

-- Hei Katarina, mihin sellainen kiire?

Se oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei

nuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea

leikkiä.

-- Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.

Katarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan

kotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli

jo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä

Piquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun

viikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista

sattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.

-- Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien,

että hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän

kiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän

maksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta

kun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi

Katarina taas.

-- Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo...

-- Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä

on parhaimmat koko Montsou'ssa.

Kun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen

pari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin

krapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin

pilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät

pimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata

ja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja

nuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin...

Chaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet

riipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi.

Tyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle

polulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval

oli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle

lempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä

hänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän

vallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat

Katarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi

todellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren

miehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.

Katarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo

ja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.

-- Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!

Häntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta

naista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen

antautumaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori... Odota...

sitten...

Mutta Chaval lausui:

-- Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.

Eikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja

tyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn

alistuvaisuuden uhrina.

Etienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun

he olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet.

Hän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten

saappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän

käännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta

nähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä

tytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään

ja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä

viivytyksestä.

Silloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän

kasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä

kangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei

aluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä

hameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa?

Mutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät

silmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka!

Selittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia

tyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!

Katarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku

seuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja

Katarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt

jälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja

hänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan

todistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä

Katarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut

rakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut

tehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä,

sill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui

nyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.

Kävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät

Voreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan

luona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen

täytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi

tuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli

säälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut

mennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa

heidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon

neljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan

kotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa

Marchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta

palatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.

Vasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen

itselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi

seuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään

näkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät

työmiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.

Rasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi

päivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään,

heitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama

avara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen

veristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki

peittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja

paloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen

kaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät

herenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.