Hiljaa lauloi iltatuuli univirttänsä laineelle, joka laskeusi levolle.
Koivujen lomasta välkähti auringon luoma pitkä, väräjävä valojuova
järven pinnalla. Ylt'ympärillä seisoivat kukkaset, kastehelmet
lehdillään. Hiljaa humisten laskeusi lepo yli maan.
Uinuiko nainen rannalla? Ei hän itsekään tiennyt, mutta unta hän näki.
Hänen vieressään seisoi enkeli. Nainen nousi tarjotaksensa enkelille
kukkaa kädestään. Se oli ruusu, ruusu tumma ja hehkuva, mutta lehdillä
näkyi vain muutamia harvoja kastepisaroita. Siltä ainakin näytti.
Ankaraksi kävi katse enkelin. "Tunnetko minua?" kysyi hän. "Minä se
olen, joka kokoan kaikki naisen sydämen syvyydestä vuotaneet kyyneleet.
Niistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toisetkin
enkelit tuovat sinne koristeita: rubiineja synnyinmaan edestä
vuodatetusta sydän verestä, äidin valvontain ja isänhuolten helmivöitä
ja moninaisia kalleuksia taivasta varten, kukin laatunsa mukaan. Mutta,
vaimo, vitkaan maksat verosi sinä. Katso kuinka harvoja pisaroita
ruusulla näkyy. Aikoja on ollut, jolloin sinäkin suoritit täyden
mittasi, mutta pitkään aikaan et enään ole sitä tehnyt. Olen ollut
kohtaasi kärsivällinen. Nainen, luuletko yksin saavasi veroasi välttää?
Riennä kyynelmittaasi täyttämään sinäkin!"
Timanttimaljaan vierivät nyt pisarat ruusulta, mutta voi, ne melkein
katosivat sen pohjalle, niin vähän niitä oli.
Vavisten lankesi nainen polvillensa. "Valoisa tytär taivaan, armahda
maan heikkoa lasta! Elä ankarasti veroasi vaadi! Jos täytynee mun
kyyneleillä korvata sydämeni rikkaus, sen kyyneleettömyys, oi, silloin
lannistuu sieluni."
"Katso", sanoi enkeli, "mitta on täytettävä, vielä puuttuu paljon."
Vielä kerran vavahti nainen: "Valoisa enkeli, salli mun samota kautta
aikain etsiäkseni kyyneleitä, suo vaeltaani päivän maihin, pohjolan
jäihin, salli etsiäni, ehkä löydän jonkun huomaamatta vierähtäneen
kyyneleen, jolla voisin mittaani edes osaksi täydentää! Liian vähän olen
vielä itse veroa suorittanut, jotta kykeneisin yksin maljaa täyttämään."
Hän katsahti ylös lukeaksensa enkelin kasvoista vastauksen, mutta
silloin lankesi auringon viimeinen säde värähdellen yli vetten ja sattui
hänen silmäänsä. -- Enkeli oli kadonnut.
Mutta katso, naisen sydän on etsinyt kätketyt kyyneleet, huomaamatta
maahan vierähtäneet. Tahdotko nähdä niistä muutaman, hyytyneen pisaran
maasta pohjolan pimeillä perillä? Ehkä sitten haluat nähdäksesi jonkun
polttavan kuumankin päivän mailta?
Tunturilla raivoaa lumimyrsky. Ei saata ihmissilmä aueta sen pauhaavaa
pyörrettä katsomaan. Helpompi venosen kulku kautta Jäämeren hurjan
aallokon, myrskyn jääkappaleita vaahtona viskellessä, kuin nyt poron
matka kautta lumen aaltomaisten syvyyksien. Muukalainen matkustaa yli
tunturin. Ei edisty matka. Poro pysähtyy, muukalainen pysähtyy, opas
pysähtyy. Missä löytänee muukalainen oppainensa suojaa? Haudanneeko
lumimyrsky heidät helmaansa? Syönevätkö sudet heidät suuhunsa?
Vähän savua näkyy lumimeren pinnalla, nietoksen harjalla. Sen alla on
ihmis-asunto. Muukalainen ja opas raivaavat tiensä sinne. Myrsky viskaa
heidät kumoon. He auttavat toisiansa jalkeille. Vähitellen saavuttavat
he teltat.
Siellä on valoa, siellä juhlitaan. Hylkeenrasvalamppu loistaa, häitä
vietetään. Isä on myönyt nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin kierolle
Mirganille.
Muukalainen astuu sisään. Sisällä on lämmin. Virtana syöksee lämmin ulos
ovesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen suojaa?
Mitä tekee vieras tunturilla? Vieras on kai suuri herra, jolla on paljon
papereita, on ehkä tsaarin jälkeen valtakunnan ylhäisin mies? Aikooko
hän lukea porot verottaaksensa Samojeedeja? Muukalainen sanoo tahtovansa
oppia Samojeedein kieltä. Tahtooko hän loitsia pois porot tuntureilta?
Aikyn astuu esiin lattialle. Hän kumartaa kerta toisensa jälkeen syvään,
maahan saakka. Hän laulaa, katse nöyrästi maahan kiinitettynä:
"Minne poloista viedään? Täytyykö hänen lähteä pois, pois vieraaseen
kotiin? Lähteäkö täytyy pois kodista kultaisesta, isän ja äidin luota?
Oi isäni, miksis möit hänet, valkean peurasi? Hän olisi tahtonut
hyväksesi tehdä työtä päivät, tehdä yöt. Olisihan hän toki ollut sen
arvoinen, kuin minkä elantonsa sulle maksaa.
Jää hyvästi, isäni, joka olet ollut mulle lempeä! Jää hyvästi, äitini!
Ellös sure sydämestäsi vuotanutta kyyneltä! Jää hyvästi, veikko! Oi,
miksis et suojellut turvatonta? Jää hyvästi, sisko! Oi, sinäkin koito
kasvat naiseksi!
Niin mua koissa kasvatettiin, kuin olisin ollut poika ja olinkin vain
tyttö raukka. Nyt täytyy lähteäni pois miehen palvelijaksi. Hyvästi,
herttainen koti!"
Taas kumarsi Aikyn kierolle Samojeediile niin syvään, että otsansa
kosketti lattiaa.
"Sinä, herrani, Aikynin valtija, ellös poloista muserra, vaikka sen
sallisikin valtasi. Elä palvelijatartasi halveksi. Suo hänen kasvoissasi
nähdä lempeä isäntä. Elä ole Aikynille ankara, elä hänelle haastele,
kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Ei niin viisasta, ett'ei erehtyisi,
mutta parhaan kykynsä mukaan tahtoo Aikyn toimia. Elä vihastu, jos
vastaasi rikkoisin."
Päiviä kului. Muukalainen seurasi mukaan Mirganin kylään ja viipyi
siellä monien telttojen keskuudessa. Hän oppi Samojeedein kieltä ja
kuuli, kuinka mies puhui Aikynille, kuin hangelle haastelee lumimyrsky.
Hän näki Aikynin tekevän työtä ahkerammin kuin orja. Mutta ei koskaan
saanut hän kokea edes sen vertaa ystävällisyyttä kuin orja.
Muukalainen sanoi miehelle: "Ole vaimollesi lempeä! Elä hennolle
olennolle sälytä työtä, joka olisi itsellesikin liian raskasta. Kohtele
häntä ystävällisesti. Hän on ihminen, kuten sinäkin."
"Olisinko ottanut vaimon ja kalliisti maksanut hänestä kolmekymmentä
poroa, ellen olisi tahtonut veden-ja puunkantajaa ja askareitten
toimittajaa?" Sitten heitti Mirgan Aikynille järsityn luun. "Tuoss'on,
koska herra puolestasi puhuu. Muuten olisit saanut olla rimatta vielä
päivän. -- Vaimoko ihminen? Hyi, saastainen elukka!"
Muukalainen virkkoi Aikynille hangella: "Sydäntäni kirvelee nähdessäni
sinua, noin nuorta ja soreata, pidettävän pahemmin kuin orjaa."
Lempeästi nosti Aikyn silmänsä ja katsahti muukalaiseen: "Vieras, oletko
vaimosta syntynyt"? Eikö omassa maassasi ole naisia, koska minua säälit?
Eihän oloni ole muitten naisten oloa tukalampi. Sellainenhan on
kohtalomme."
"On kotimaassani naisia, mutta he ovat toki ihmisiä. Tule, Aikyn, seuraa
minua! Vien sinut kotimaahani, sinä opetat mulle Samojeedein kielen
oikein perin pohjin ja vaikka sinun sielläkin täytyisi palvelemalla
elatuksesi ansaita, ei sinua ainakaan rääkättäisi."
Vakavasti vastasi Aikyn: "Vaikeata on kärsiä rääkkäystä. Heikon naisen
pehmyt iho kaihtii keihäänterällä piirtelemistä. Hänen sielunsa
säpsähtää aina ankaraa sanaa. Mutta se tulee siitä, että hän on heikko,
että hän on huono. _Num_ on hänet sellaiseksi tehnyt. Ei saa poro
valittaa, että ihminen sitä pieksee, ei saa pyy valittaa, että sitä
satimeen pyydetään, eikä saa vaimokaan valittaa, että hän on orja. Niin
on säädetty. Onhan Mirgan minut kalliisti ostanut. Eikö hän saata
teurastaa poroansa, eikö hän saata koiraansa lyödä, eikö hänellä ole
oikeutta tehdä ostetulla omaisuudellaan mitä vain tahtoo? Ei Aikyn ole
varas. Ei hän aijo pettää Mirgania ja viedä pois Mirganin ostamaa
vaimoa.
Tahtooko vieras viedä mukanaan jonkun, joka opettaa häntä puhumaan
Samojeedein kieltä? Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän
tulee mielellään, sillä komein kohtalo olisi hänestä nyt vain hangella
makaavan tunturihiiren arvoinen. Hän lähtee minne tahdot, hän on mennyt
mies. Sen jälkeen kuin Aikyn myötiin on hänestä yhdentekevää, kuinka
kurjaksi elämänsä käy. Mutta sinun kanssasi hän lähtee, sillä olet ollut
Aikynille ystävällinen."
Kaksi kertaa oli telttoja siirretty ja muukalainen tuli uudelleen
Mirganin kylään. Hän oli nyt matkalla kotimaahansa takaisin ja mukanansa
oli nuori Samojeedi Aikynin kodista.
Taas muukalaisen sydäntä ahdisti, kun hän näki Aikynin kärsivän. Hän
huomasi hennon varren täyteen uurretuksi keihäänpiirtämiä arpia, näki
kalpeat, kuopalle laihtuneet posket, kumaran käynnin. Orjana hän oli
nähnyt vaimon olevan kaikkialla, missä oli samoillut, mutta kuitenkin
liikutti häntä enimmin Aikynin kohtalo.
Porot seisoivat jo valjaissa, kohta oli lähdettävä. Mirgan oli
metsästämässä. "Tule, Aikyn! Maksan Mirganille kolmekymmentä poroa
lunnaiksi sinusta, niin pääset vapaaksi. Osto-orjansa olet, etkä
vaimonsa. Tule, Aikyn! Ystäväsi, nuorukainen, seuraa minua. Kotimaassani
opit tuntemaan Jumalan, siellä tulet nuoruutesiystävän vaimoksi, siellä
tulet ihmiseksi."
Aikynin silmät säteilivät, mutta hän ei virkannut mitään.
Silloin sanoi nuorukainen: "Pyysin Tadibéetä (tietäjätä) kysymään
hengiltä. Sanoin: "ovat ottaneet valkoisen peurani ja myöneet sen
toiselle, joka ei tahdo siitä luopua. Maksan hänelle, minkä hän on
maksanut, enkä valkoista poroani ryöstä."
Tadibée kysyi hengiltä, löi rumpuansa, kuunteli henkien vastausta. He
vastasivat:
"Pyydä nuorukaista jättämään telttaan poron lunnaat ja viemään se pois,
niin se on jälleen hänen omansa."
Vielä kirkkaammin säteili Aikynin silmä, mutta uudelleen loi hän
katseensa maahan ja sanoi: "Muukalainen, näin kertovat muinaistarumme.
Eli ammoin Tadibée nimeltä Urier. Hän oli kaikista tietäjistä taitavin,
kaikista ennustajista etevin, kaikista viisaista viisahin. Mutta maa oli
hänestä huono, hän halasi taivaaseen. Niin käski hän molempia vaimojaan
tekemään uudet vaatteet heille kaikille ja uudet valjaat poroille, eikä
niihin saanut sekottaa mitään vanhaa. Urier nousi ahkioonsa ja molemmat
vaimot nousivat kukin ahkioonsa ja porot vetivät heitä ylös kohden
taivasta. Mutta Urier näki, että nuoremman vaimon poro ei jaksanutkaan
kohota ylöspäin, vaan ahkio painui yhä alemmaksi maata kohden. Tietäjä
kysyi vaimoltansa ja tämä vastasi: "Ompelin pukuuni lapsen kapalosta
ottamani nauhan. Se se minua maahan vetää. Salli mun palata."
Ja Urier antoi vaimonsa kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo nautti
tietäjän kanssa taivaan ihanuutta, ajoi sen vahvoilla poroilla, eikä
koskaan kärsinyt riistan, eikä muun hyvän puutetta.
Muukalainen, olet viisas kuin Urier, ystävä, luonasi olisi taivas, mutta
Aikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei saata sua seurata."