Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka
olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille,
vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena
suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua
lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui
hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla
oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja
kalpea.
"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette
Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset,
sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."
Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun
nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden
rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.
"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me
soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.
"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole
parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän
nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"
Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena,
yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa
rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin
hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen
niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt
ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän
arvosteli sivellystäni.
"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä
paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan
ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo
kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."
Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle
muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme
siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.
Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin
vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin
minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis
taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita.
Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua
ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle
parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet
mitään.
Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää
huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli
kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo
ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä
iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria
odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin
ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista
päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan
suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan,
ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut,
puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita
pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset
tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä,
ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja
ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä
liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.
Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa,
joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi
illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin
sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois.
Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä
iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen
ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut
kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä
illasta, vai pelkäsinkö sitä.
Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin
Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen
kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista
erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja
hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi
kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin
ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti
minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui
minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta
sisään.
Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata,
ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota
pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin
suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten
oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan
umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja
näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä,
harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja.
Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa,
vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa,
kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen
kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty
suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis
flyygeli.
Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen.
Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja
kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana
joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä
heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut
tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai
tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth,
sonaattien säveltäjä on täällä."
Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti
ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja
missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä.
Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni
nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli
myöskin ainoa läsnä oleva nainen.
Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta
kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän
minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se
voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain
syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"
Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä
siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän
emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin
havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen
kauniiden naisten kanssa.
Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille
nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä
toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta,
ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi
tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan
odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja
hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta
rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin
olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni
ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että
äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut
Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.
Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi
minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen,
missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.
"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."