Taiteilijan tarina

(Gertrud)

1.

Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin

onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana

huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin

mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka

paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi

vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen

iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten

ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän

ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen,

oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei

elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo

vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana

ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse

luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu

minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.

Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen

olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina

hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin.

Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse

tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava

vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus

itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja

katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen

vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni

miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta

rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun

huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin

selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli

määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin.

Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja

taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en

halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken

ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään

soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita

leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja

senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta

ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä

ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin,

hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi.

Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla

koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli

kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti

ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin

monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin

paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa,

olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole

tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: -- siinä, että ylipäänsä

musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä

syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema,

siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys.

Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi,

vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa

kaikki voimasi ja liikkeesi -- ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka

se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan,

raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan

keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan

kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen

puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa,

täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa

jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan

sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto

voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat

ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut

korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja

kultaisimmat unelmani kohdistuneet -- saada edes sydämensykähdyksen

ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan

salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin

sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken

olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin

jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi

julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen

yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella

ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani

huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta

musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen,

janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten

kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne

käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti

kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä

varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo

valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa

yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei

sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani,

vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.

2.

Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat

puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa

miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan

kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään

muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut

minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan,

joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään

minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät

valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta

valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä

yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä,

että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän

opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni

esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan

epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri

hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti

voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle

vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta

toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin

joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä

varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin

erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta

ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen

suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin

koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin

ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani,

ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat

mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa

muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella

mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni.

Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja

minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia

myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa

iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti

kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä

odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs

herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari

tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen

huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja

tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen

rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä

oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni

vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta

ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen

nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila,

aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti

keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä

hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin

yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni,

ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista,

missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se,

mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen

laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden

hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen

kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten

kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen,

muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin

pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä

täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni

tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin

tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin

viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden

mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista,

vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin,

että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien

huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon

salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin

aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii

meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.

Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni

jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana

pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu

että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi

hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata

opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota

minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian

koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei

ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin.

Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin

pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen

tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin

kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin

vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan

halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö

minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin

pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan

kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti

ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia

lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän

pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta

ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja

harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen

muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan

osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä

viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä

ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta,

jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka

vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä

enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.

Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta

olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä

musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja

elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa,

mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia,

sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain

musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin

toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen

lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin

sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi

noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja

joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.

Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli

kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja

kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei

enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista,

vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista,

vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla,

opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.

Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin

näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa

ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies,

varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä;

oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta

minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan

velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani.

Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen

taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton

unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin

onnistui.

Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan

takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen

kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin

toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja

alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian

keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla"

itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa

tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään

kauneuden, joka kuihtuu pian.

Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun

hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut,

unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään,

valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän

leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti

vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla

aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja

ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään,

tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka

kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut,

nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan

voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta

monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä

lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että

puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.

Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun

ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden

päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja

muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään

huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä,

niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt

paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä

jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden

mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä,

missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista,

kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja

kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen

sen sovittanutkin.

Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme

joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana

oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme

mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin

lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä

sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen

kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa

ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja

liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus

oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto.

Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä

ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla

ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia

ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin

aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen

jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä

rinteistä alas.

Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman

nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan,

annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme,

tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä

vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt

kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa

oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä

alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä

tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon

ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden

silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa

hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa

pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin

suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.

Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä

varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen

hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan

vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä

lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin.

Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa

yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin

rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman

jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä.

En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut

kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun

käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella

lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin

minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin

parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman

kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei

ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme

vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle,

joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti

laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine

lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.

Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti

hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse

olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden

vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja

hypähti syrjään.

"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy

meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"

Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä

rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.

"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."

Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä

alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.

"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin

hauskinta koko laskussa".

Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.

"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä

minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä

saada palkintoni".

Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne

loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan

etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään.

Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani,

ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne

oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään

ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata

pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli

minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin

myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin

vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn

kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman

voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain

kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka

muistan, oli kylmyys.

Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa

nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin

rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.

Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin.

Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan,

nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen,

huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat

vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan

ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli

kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton;

vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset

kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois

kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka

ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan

koettanut löytää.

Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin

huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin

vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen

tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat

ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani

tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain

ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui

nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan

häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea,

ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla

ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.

Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin

eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa

miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut

onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja

kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo

parantumiseni aika teki minulle hyvää.

Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan

häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti

tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut

ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä.

Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän

ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain

tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme

kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa.

Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin

aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä

ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme

molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta

heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme

toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen

minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä

tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun.

Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla

puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat

hämillemme.

Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt

kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut

minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston

tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä

täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja

raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen,

sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.

Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda

itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä

mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin

pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli

minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan,

joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua

monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.

Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani.

Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin

uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut

ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki

vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja

miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun

läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön;

sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta

loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan

oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko

olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa.

Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli

siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten

kuorojen laulua.

Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin

iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää

pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti.

Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin

ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni,

ja että tuo ajatus ilahdutti minua.

"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän

hiukan pelokkaasti.

"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."

Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää.

Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän

aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien

päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei

olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut

opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein

vähimmän nyt -- -- -- mutta ajattelemme, että jos kenties olisit

pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se

tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä

arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika

mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän

näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut

asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä

tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia

sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli

pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai

oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini

hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella

minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut

minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä

täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta

kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa

tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia,

elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään!

En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni

vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin

kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen

viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että

sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni

riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein

kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni

johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti

mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä

päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän

tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni

jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut

äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua

hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin

liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle

johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut

sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt

hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten

läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen.

Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni,

jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni,

ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se

oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta,

mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono

omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla

saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä

onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen",

jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut

odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa

onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta

anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena

tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen

perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi,

että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi

kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei

tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui

ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi

näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän,

että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä

unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt

ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten

enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin

huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin

kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut

yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä

milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän

olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt

ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja

minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja

viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi

otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan,

vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin

nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan

pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle

kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista,

ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja

ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle

olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja

rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen

vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin

muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni

aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä

talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta

meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi,

minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin

heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä

ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä

näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta,

tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten

epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan,

koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat

pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin

etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla

toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut

odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara

ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään,

puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti

tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti

sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta

huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni,

ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän

ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että

hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana,

että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä

ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja

tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti

melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen,

samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui

se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin

epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle

luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina

ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon

heräämässä.

Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa,

te aiotte ruveta säveltäjäksi?"

"Jos mahdollista", sanoin arasti.

"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla

ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole

tarpeellista."

"Sitä en tarkottanut."

"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska

eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina

säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös

kaikki ovat."

"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta

pianistiksi?"

"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla

soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."

"No sitä haluankin myös."

"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää.

Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"

Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena

yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri

ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat

edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki

muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset

eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että

murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä

tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.

Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta

pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja

nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin,

mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin

vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta

kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi,

ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta

silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti.

Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian,

harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti

kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden

hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen

ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella

kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen.

Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni

kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia

ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja

kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.

Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme

hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani,

joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette

säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."

Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En

ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan

kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti

lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet

muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa,

ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti

vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja

pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen

nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä

ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma

muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain

mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä

ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja

nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä

se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan

ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan

suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy

taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään

vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko,

jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä

viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan

sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä

sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta

hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa,

sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän

ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka

tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani

surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani

kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.

Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin

soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen

konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja

vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo

poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen

selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos.

Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta

seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua

katkeran kateellisena.

Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun

tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin

tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku

olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo

inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.

Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät

suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin

lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle

kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni

minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat

sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee

enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin

jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen

minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen

olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin

enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua

katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja

kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.

Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä

hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja

häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla,

kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja

säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen

tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena

iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän

tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena

erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä

majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista

viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan

mukanani seurannutta mielenahdistustakin.

Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen

kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä,

yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan

olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.

Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain

ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain

hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki

nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä

korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja

suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne

kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen

paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun

voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui

koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin

viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan

osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin

lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden

tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille,

käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia

teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten

kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden

hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani

uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri

iloisesti niin alistuvaisesti.

Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin.

Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä,

näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla,

uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan

myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon

läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa

ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät

vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen

vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden

vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti

hohtavine hopeisine lumikenttineen.

Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin

yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen

kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan

sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös

minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut

yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli

ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä

jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku

huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana

antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja

toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja

lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi

minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi

teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli

ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja

paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat

etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja

kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti

valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän

pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman

kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa,

polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa

solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka

kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet

muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä

ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni

joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson

lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös

minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso

ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että

molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni

ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin

sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas,

jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja

oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys,

kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin

irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja

säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani

valtasivat minut.

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi

kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman

itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi,

että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista

nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja

tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei

lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista

jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää

merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden

tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut

musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot

ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja

ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni

paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää

erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa

kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä

sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen

yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja

tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat

saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle

itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta

minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena

itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja

joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt

mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa

kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon,

kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa,

tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta

jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni

lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että

se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen

kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin

jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen

vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja

rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko

tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden

ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän

vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä

olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja

kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin

hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen

osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja

luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka

kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja

hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät

katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni,

hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen

kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne

pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen

tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin

pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin

mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta

myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.

3.

Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan

laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän

oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan

hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt

vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien

virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden

mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli

kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa

osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään

puhdasta.

Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin

vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan

niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi

säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua

niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki

ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä

välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa

ja antoi nuotit minulle takaisin.

"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti

ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja

toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen

olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut

luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut

jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti

varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on

teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen

puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys,

jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne

tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin

odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari

voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja

tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis

odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä

varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava,

sen olen huomannut."

Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä

minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu

ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta

ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi,

vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa

toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä

opintokuukausinani olla oikein ahkera.

Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen,

missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni

tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se

oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se,

että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki

tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle

oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin

läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies,

jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki

hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän,

eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä

tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja

rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen,

jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen

kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne

ollut Kuhn? -- Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on

näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle,

ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri

oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."

Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin.

"Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."

"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti;

voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan

siksi."

"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"

"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni

saada itselleni, kotonani esitettäväksi."

"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"

"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia,

teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"

Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä

silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän

tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.

"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo

saanut kärsiä paljon".

"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."

"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."

Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen

kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua

vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa

lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin

loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua

sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista

vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton

ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua

ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka

saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat

yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa

vanhemmilta kuin hän saattoi olla.

Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani,

näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären

kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain

ihmeellistä merihirviötä.

Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli

vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En

ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista

miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen

lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin,

että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän

hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.

Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja

koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään

olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia

johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme.

Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon

huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua

säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se

oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei

esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin

itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain

aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:

Dass bei jedem Föhn

Vom Berg die Lavine rollt

Mit Sausen und Todesgetön,

Hat das Gott gewollt?

Dass ich ohne Gruss

Durch der Menschen Land

Fremd wandern muss,

Kommt das von Gottes Hand?

Sieht er in Herzensnot

Und Qual mich schweben?

Ach, Gott ist tot!

-- Und ich soll leben?

[Että jokaisen Föhn-myrskyn

käydessä laviini syöksyy vuorelta

jylisten ja kuolemanpauhuin

-- onko se Herran tahto?

Että minun täytyy

ystävällistä tervehdystä vailla

vaeltaa ihmisten seassa outona

-- tuleeko se Herran kädestä?

Voiko hän nähdä, miten minä

kuljen sydämenhädässä ja vaivassa?

Ah, Jumala on kuollut!

-- Ja minunko pitää elää?]

Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä

miellyttänyt.

Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi

osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.

Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti

päätään.

"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko

sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään.

Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä

sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu

minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."

"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.

"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy

kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."

Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo

useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa

taskuun.

"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja

ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä

häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon

ihmisenkin."

Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä

mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli

laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja

mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi

se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi

hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän

noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun

tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän

kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt

kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä

yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt

ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis

antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.

Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä.

Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin

häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään

saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän

kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän

antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa

häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli

jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin

kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden

varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin

oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja

ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen

kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi

hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.

Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä

toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se

minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut

rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa,

ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta

taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta,

korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut

salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon

vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta

siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin

ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt,

toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en

voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja

vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja

ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen

kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu

useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua.

Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut,

ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja

eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä

ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen

mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä

kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle

eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty

hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja

toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen,

joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut

asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut

laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en

päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet

olivat minua kohden ojennetut.

Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä.

Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä

koukeroita tekevällä käsialallaan:

"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut

tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko

kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta

saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä?

Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai

toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te

ilahduttaisitte ystäväänne