Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on
epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia
muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva
persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä
pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo
mainitaan, sitä sanotaan _elämänpuuksi_.
Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi
kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen
taru, mitenkä "_maan navalla_, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan
puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy
ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan
tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun,
jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla.
Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla
kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten
ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä
on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen,
seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä
uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti
ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se
erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.
Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka
maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen
nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse
maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta,
korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina
asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat
sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös
siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim.
Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta
saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin,
olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että
kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki,
samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa
maanalaisiin syvyyksiin.
Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä,
että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka
oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys.
Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen,
järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat
"taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu
kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan,
ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:
"Kahdentoista taivaan puhki
kasvaa vuoren kukkulalla
koivu ilman auterissa.
Kultaiset on koivun lehdet,
kultainen on koivun kuori,
maassa juurella sen allas
täynnä _elämän_ on _vettä_,
altahassa kultakuppi..."
Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä,
vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.
Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta.
Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta
jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät
taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin
piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin
liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa
makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat
kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin
aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.
Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien
kansanrunoudessa.
Kahdeksanreunaisen maan _keltaisella navalla_, niin kertoo muuan
sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat
ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin
yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun
latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun
ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat
kylläisiksi.
Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen
ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen
ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on
olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa
"kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea
neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun
runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy
vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt
maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.
Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi
nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan
seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä
paikassa, _maan navalla_, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei
vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki
herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi
käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen
hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen
keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli
läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä
halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät
milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin
käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen
yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret
laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten
omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu
keskusteli taivaallisten kera.
Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän
ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki
koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita.
Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja
_jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä_. Metsän takana kohosivat korkeat
vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset
lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa
kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana
korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia
tylppäpäisiä vuoria.
Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon.
Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja
lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani
haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä,
mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni
vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa,
tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy
antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin
ja notkistetuin polvin."
Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno,
maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin
tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan
naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa
tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina
hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista
rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä
hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi
nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli,
rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.
On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien
keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon
loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän
luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta,
missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt
vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän
paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa
rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin
joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä
paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi"
y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi
nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.
Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä
eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme
Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä.
Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään
Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen
mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän
keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50
pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat
nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää
siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta
kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden
suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden
kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella
häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea.
Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan
puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen
kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen
vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja,
lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka
valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen
kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja
yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar,
"valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin
peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin,
muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen,
kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa.
Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen
isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä
Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet
synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä
tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä
puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen
sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se
pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari
kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden
tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen
sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä
elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.
Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin
muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin
silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja
vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten
vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti
maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja _elämänpuun
keskelle paratiisia_." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee
ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun
antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun
nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista
Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä
elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin
käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme
vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle
elämänveden virran ... molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka
kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena
hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis
samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis
ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat
juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä
lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei
raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun
kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on
täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.
Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat
elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin,
samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan
keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan
etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla
vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta
paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen,
että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat
sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden,
voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille
varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on
etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.
Intialaisten vastaaviin kuvitteluihin viittaa jo ennenmainittu
keski-aasialainen taru, joka sijoittaa mahtavan maailmanpuun korkealle
Sumeru-vuorelle. Että tämä puu täälläkin on ollut elämänpuu, osoittaa
seuraava myös keski-Aasiassa muistiinpantu taru: Alkuaan ei ollut
maata, vaan ainoastaan vettä, josta kohosi kaksi suurta vuorta. Toisen
huipulla oli kolme temppeliä, joissa asui 33 tengeria eli jumalaa.
Vuoren juurella oli kolmikulmainen kenttä, josta kohosi ylen korkea
Zambu-puu kohottaen latvansa vuoren yli. Tengerit söivät sen hedelmiä,
mutta puun alla asuvat olennot, asurat huusivat tengereille: "Miksikä
te syötte puusta, joka kasvaa meidän maallamme?" Vihdoin nämä
kiihtyivät niin, että ryhtyivät taisteluun tengereitä vastaan; siinä he
kuitenkin joutuivat häviölle ja kukistuivat. Sen jälkeen jumalat
heittivät vuorelta alas hiekkaa, vieläpä kultaakin ja niin syntyi maa,
jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astuivat jälkeläisineen
kansoittamaan maata.
Tarumme alussa puhutaan siis kahdesta kaikkeuden perusvuoresta, jotka
vuosituhansia aikaisemmin esiintyivät etu-Aasian muinaisten
sivistyskansain luonnonhistoriassa ja jotka vastaavat intialaisten
runojen käsitystä kahdesta, vastakkaisilla ilmansuunnilla olevasta
maailmanpatsaasta, mutta lähemmin kerrotaan vain toisesta, jonka
huipulla asuvat tengerit ovat intialaisten 33 Sumeru-vuorella
hallitsevaa jumalaa. Nuo vuoren juurella asuvat olennot ovat
intialaisten asura-jättiläisiä, joiden uskottiin asuvan Sumerun
pohjattomissa kuiluissa ja sieltä yrittäneen taistella Indraa ja muita
jumalia vastaan. Vieläpä itse Zambu-puukin, josta jumalat saavat
ravintonsa, on kuten nimikin osoittaa intialaisten elämänpuu Janibu.
Buddhalaisen mytologian mukaan tässä Jambupuussa on 16 suurta oksaa,
mutta pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat
hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien
sisässä on satoja makeita, hanhenmunan suuruisia pähkylöitä, jotka
karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan
voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä, saavat ravintonsa
tästä elämänpuusta. Brahmalaisten kirjallisuudessa kerrotaan soomaa
tihkuvan viikunapuun sijaitsevan kolmannessa taivaassa Airam-madija
järven partaalla.
On todennäknöistä, että tällainen elämänpuun kielikuva intialaisillakin
kätkee juurensa kaukaiseen muinaisuuteen, sillä jo Veda-runoudessa
puhutaan vuorella kasvavasta kuolemattomuudenravintoa tuottavasta
Soomasta. Sitä vastaa intialaisten tarujen Haoma, jota nämä ovat
kuvitelleet meheväksi, kultakukkaiseksi elämänpuuksi ja sellaisena
sijoittaneet sen Hara-berezaiti nimiselle maailman keskusvuorelle.
Intialaisen Suparnadhyaya-runon kertoma korkea Rauhina-puu, josta muuan
tarukotka, sooman ryöstäjänä tunnettu Garuda, taittaa oksan, lienee
myös muistomerkki elämänpuusta, jossa sanottu lintu varhaisemman
käsityksen mukaan oleksii. Samaten iranilaisessa kansanrunoudessa ja
vieläpä muinaisbabylonilaistenkin taiteessa tapaamme tämän tarulinnun,
jonka pohjois-Siperiassa olemme nähneet maailmanpatsaan päässä, itse
elämänpuun latvassa. Tällaiset silmäänpistävät yhtäläisyydet eivät
saata olla ainoastaan sattuman aiheuttamia.
Intialaisia taruja emme kuitenkaan voi pitää tuon jakuttien
paratiisikertomuksen esikuvana. Eniten muistuttaa heidän elämänpuunsa
muinaisegyptiläisiä kuvia, joissa osaksi puuna, osaksi naisena esitetty
taatelipalmu tai jokin muu, tarunomainen puu tarjoaa suojatilleen
kuolemattomuuden ravintoa. Joskus näkee tämän puun kuvattuna itse
elämänvedenlähteen partaalle. Kuten tunnettua, on egyptiläistenkin
maailmankuvaan sisältynyt taivaaseen ylettyvä kosmillinen puu, jonka
juurella istuu istuu kohtalonjumalatar ja jonka lehtiin on kirjoitettu
kaikkien ihmisten kohtalot.
Jakuttien elämänpuuta sen juurelta ilmaantuvine jumalattarineen
muistuttaa lisäksi Skandinavien Edda-runoudessa esiintyvä
Yggdrasil-saarni, "joka on suurin ja paras kaikista puista", jonka
"oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli", jonka "korkea
runko on valkoisen nesteen peittämä" ja joka "horjuu vasta maailman
lopulla". Tämän "ikuisesti viheriöitsevän puun" alla on ihmeellinen
lähde, Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn-
ja kohtalonsäätäjätärtä, Nornaa. Lisäksi uskotaan, että jumalat
"langettavat tuomionsa" Yggdrasil-saarnen luona. Mitenkä läheisessä
suhteessa nämä jumalattaret, joiden kolmiluku todistaa myöhempää
kehitystä, olivat itse puuhun, osoittaa m.m. seuraava Snorrin
huomautus: "Ja kerrotaan, että Nornat, jotka asuvat Urdarbrunnin luona,
ottavat joka päivä vettä lähteestä ja sen mukana lähteen ympärillä
olevaa mutaa ja pirskoittavat sitä saarnen päälle, jotteivät sen oksat
kuivuisi eivätkä mätänisi." Samalla hän huomauttaa, että Urdarbrunnissa
oleva "vesi on niin pyhää, että kaikki mikä joutuu lähteeseen, tulee
yhtä valkoiseksi kuin munankuoren sisäpuolella oleva kalvo" ja että
kastetta, joka tuosta mehevästä puusta tihkuu maahan sanotaan
"hunajakasteeksi". Samaa maailman- ja elämänpuuta tarkoittaa myös
merkillinen Mimepuu, jonka "syntyä ei kukaan tunne", jonka "oksat
leviävät kaikkien maiden yli", jota "ei tuli eikä rauta voi kukistaa"
ja jonka hedelmien uskotaan parantavan "hysteeriset naiset".
Samanlaisia, vaikka eri nimisiä, maailman- ja elämänpuita näyttävät
lisäksi olleen Lärad ja Glasir, joiden sanotaan sijaitsevan jumalien
asunnon edustalla.
Useat tutkijat ovat olettaneet, että tämä Skandinavien
elämänpuunkuvittelu olisi johtunut eräistä keskiajalla Europassa
vaeltaneista legendoista, joissa paratiisinpuu ja Kristuksen risti ovat
sulautuneet yhteen ihmeelliseksi taruluomaksi. Vaikeata on kuitenkin
ollut selittää, mitenkä Yggdrasil-saarneen liittyvät yksityispiirteet
olisivat voineet syntyä noiden kristillisten tarujen perustuksella.
Mutta jos vertaa Yggdrasilia jakuttien elämänpuuhun, on ilmeistä, että
ne vastaavat toisiaan, jopa aivan yksityiskohtiaan myöten, paitsi että
Skandinavien runoudessa elämänpuun alla on kolme, jakuttien ainoastaan
yksi jumalatar. Samoinkuin Nornien uskotaan myös viimeksimainittujen
jumalattaren säätävän ihmisten kohtalot. Kysymys, miksi juuri tämän
puun juurella, jossa olemme nähneet egyptiläistenkin kohtalon
haltiattaren oleksivan, on, kuten Eddassa sanotaan, jumalien
tuomiopaikka, saa selityksensä kohtalouskon alkuperää valaisevista
kuvitelmista.
Snorrin Eddassa mainitaan, että yksi Yggdrasilin kolmesta juuresta
haarautui jääjättiläisten luokse; näitä olentoja voimme verrata
intialaisen tarun asurajättiläisiin sekä noihin omituisiin maanalaisiin
olentoihin, jotka jakuttien tarun mukaan käyttävät elämänpuun juuria
asuntojensa pylväinä. Kuten Eddan kuvailema kotka elämänpuun latvassa
edustaa myös Nidhugg-käärme sen juurien alla aasialaisen elämänpuun
yhteyteen kiinteästi liittyviä piirteitä. Kalmukit tarinoivat, mitenkä
muuan lohikäärme Zambu-puun juurella sijaitsevassa meressä vaanii
elämänpuusta putoavia lehtiä. Ne lehdistä, joita se ei ennätä kerätä ja
joiden siis onnistuu pudota pohjaan, muuttuvat siellä kullaksi.
Burjattien runossa sanotaan Abyrga-nimisen tarukäärmeen asuvan puun
juurella olevassa "maitojärvessä". Eräissä keski-aasialaisissa taruissa
Abyrga-käärme kiemurtelee itse puun ympärillä samalla kun puun latvassa
oleksiva Garide-kotka ahdistaa ja nokkii sitä. Tämä Garide, joka
vinhasti lentäessään synnyttää rajuilman, on kuten nimikin osoittaa,
intialaisten Garuda, ennenmainittu sooman ryöstäjä. Myöskin muissa
maakehän keskuspaikkaa, vuorta tai napaa kuvailevissa itämaisissa
taruissa ja taideteoksissa näemme usein nämä kaksi olentoa, joista
käärme varmaankin on maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja
kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva.
Kaikki yllämainitut elämänpuun yksityispiirteet osoittavat, ettei
meillä siis ole syytä johtaa skandinavienkaan kuvitteluja vasta
raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Silti emme saata
olettaa, että näin täydellisesti toisiaan muistuttavat uskomukset
olisivat voineet erikseen syntyä kaukana toisistaan elävillä kansoilla,
vaan täytyy niiden, mitenkä se lieneekin selitettävissä, välttämättä
olla läheistä sukua keskenään.
Todennäköisesti ovat muinaisiranilaisten paratiisikuvittelut olleet
ainakin jakuttien vastaavien tarujen esikuvana samoinkuin noiden
länsi-siperialaistenkin uskomusten, jotka sijoittavat tuon mahtavan
puun maakehän keskustasta kohoavalle "rautaiselle vuorelle".
Muinaispersialaisten kirjallisuudesta näemme, että hekin nimittivät
maailman keskusvuorta, Hara-berezaitia, jonka huipulla he uskoivat
elämänpuun sijaitsevan, "rautaiseksi vuoreksi". Tällä vuorella, missä
elämänpuun alla on elämänvedenlähde, Ardvisura ja iranilaisten ihana
paratiisi, oleskelee myös ensimäinen ihminen, Gajomartan, aivan kuin
jakuttien paratiisissa. Kuten viimeksimainitut ovat iranilaisetkin
kuvitelleet häntä "valkoiseksi" olennoksi. Näihin tosiasioihin viitaten
voimme siis olettaa, että tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana
on kulkeutunut turkkilais-tatarilaisille kansoille ja jakuttien
mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti. Täällä on heidän
kansanrunoutensa säilyttänyt sen meille näin alkutuoreena ja siten
pelastanut nykypolvelle perin arvokkaan muistomerkin muinaisten
iranilaisten ja samalla koko Itämaiden paratiisikuvittelusta, josta
ainoastaan vähän ja hajanaisia tietoja on säilynyt kirjallisuudessa.
Sitä enemmän meillä on syytä kohdistaa huomiomme juuri jakuttien
käsitykseen elämänpuusta. Olemme jo ylläesitetyistä kertomuksista
nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi
"ensimäistä ihmistä" myös luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä
puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi
merkitys näyttää tällä puulla alkuaan olleen. Tosin kerrotaan eräässä
tarumme toisinnossa, että Ylijumala sekä synnynhaltiatar, Kybäi-khotun,
joksi juuri tuota puussa asuvaa jumalatarta nimitetään, synnyttivät
kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan
päälle, mutta siitä huolimatta esittää tämäkin tarutoisinto myöhemmin
eräitä piirteitä, jotka ovat omiansa osoittamaan, mitenkä tuo ihmisten
kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää kuohuvan olinpaikkansa
helmaan. Uteliaana tietämään, mistä hän oikeastaan on tullut, tulee
hänen alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen,
että _hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa_. Se ilmenee
m.m. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos olisin pudonnut taivaasta,
olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut keskimäisen
paikan (maan) eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä
ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa
tuntuisi tuulien tuoksu; jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi
minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo
ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimäisen ihmisen"
synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan lausuessaan tälle: "Ole
minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun
luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa
kuvastavat myös sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut,
sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."
Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita
vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan.
Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani
kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni
ja riistani suojellut ja minun mustien vesieni kalat koolla pitänyt."
Vieläpä kaiken kasvillisuudenkin äitinä esiintyy tämä ihmeellinen puu.
Sitä osoittaa m.m. eräässä venäläisessä, 1600-luvun käsikirjoituksessa
säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä
olevassa sulotuoksuisessa elämänpuussa, jonka latva hiposi taivasta,
jonka oksat verhosivat paratiisin ja jonka juurelta pulppusi 12 maito-
ja hunajalähdettä, oli _jokaisen puulajin lehvät ja hedelmät_. Että
muinais-irlantilaisillakin on aikoinaan ollut samanlainen käsitys,
viittaa muuan nimitys, jonka he ovat antaneet elämänpuulle: Vispatokma
('kaikkien siemenien puu'). Tällaisena monipuolisena luontoemona ovat
seemiläisetkin elämänpuuta, aseraa palvoneet. Ja läheisessä suhteessa
siihen on ollut useiden muidenkin itämaisten kansain suuri
_äitijumalatar_, johonka tutustuminen vaatii erikoisen lukunsa. Sitä
ennen on meidän luotava lyhyt silmäys n.s. paratiisin virtoihin.
PARATIISlVIRRAT.
Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia;
ja sitten se jakaantui neljään päähaaraan.