Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa,
kasvoin minä niiden kera.
Jakuttilainen taru.
Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo
varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla
sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti
esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla
uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on
säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.
Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin
sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty
naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä
kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri
tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)."
Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on
lainautunut lappiin: _bohinavlle_ (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan
uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien
vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa
säilynyt nimi _veraldarnagli_ ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin
olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät
pohjantähteä "taivaannaulaksi".
Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy
usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä
kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon
pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän
maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat
taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että
taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin,
laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan
reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen
tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja
maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi
pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa
mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan
suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys
saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun
näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan.
Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin
laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich
huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella
pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä
taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun
neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät
hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan;
yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja
maan väliin.
Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan
kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen
_jättiläispatsaan_, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä.
Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun
kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit
sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi
pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot
"rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä
tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan
asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta
kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten
varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan
pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa:
"Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."
Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse,
ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta
maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja
päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä
pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin
heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen
vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä
pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi"
eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan
yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla
pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa
minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen
korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi.
Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita
uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin
rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan
rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan
kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä,
ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan
uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo,
että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan
kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja
uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja
perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä
Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään
toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti
muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis
ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota
muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen
olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien
ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty
paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee
myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.
Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov
kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen,
jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin
ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla,
Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan
olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä,
linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki
hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon
asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista
tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein
_kaksipäisen kotkan_ muotoisen kuvan, jonka he asettavat
maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät
_Num-sives_ ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat
eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet
käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä
esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä
se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.
Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten
voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät
"kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka
"ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein
näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan
katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota
keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla
erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat
ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun
keskuspatsaan ympärillä.
Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin
puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä _irminsul_
('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan
tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty
tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään,
joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen
irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita
vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset
jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa,
_Veraldenrad'ia_ ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät
puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja
jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat
pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän
voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi
eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni
näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien
nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki
(vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät
olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin
näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä,
että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m.
näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp.
_veraldentshuold_) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. _almetshuolda_),
mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.
Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää
kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden
ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme
kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää
_maailmantolpaksi tai -patsaaksi_". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin
muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne
_maasammaksi_", jota virossa vastaa: "Ega ta või _ilmasambaks_ jäädä."
Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin
muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman
pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta
kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä
ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset
kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan
yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."
Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä
uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut
"pohjosessa, _maan keskipisteestä_ kohoavasta metallipaalusta" ja
vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia
paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista
järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen
myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda
opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä
kaiken olevaisen keskus.
Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse
taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan.
Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu
jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on
suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin
paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva
teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista
toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit
näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa:
"Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen."
Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan
päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät
meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan
raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo
Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken,
mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa
ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota
jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota
kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka
saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys
valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on
entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä
yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan
toteutuvan.
Kun siis taivas tämän käsityskannan mukaan on teltanpeitteen kaltainen
suojus, joka suuren paalun tai pylvään varaan pingoitettuna leviää yli
maan, on ymmärrettävää, että tähdet tuolloin ovat olleet ainoastaan
jonkinlaisia reikiä tuossa peitteessä. Pahin reikä on ollut seulasten
muodostama aukko, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja
kylmää. Paitsi Aasiassa ja Europassa on tämän uskon muistomerkkejä
kirjaanpantu Pohjois-Amerikassa ja Australian saaristossa. Lämpimissä
seuduissa seulaset useimmiten ovat tuulen tuottajia, mutta pohjoiset
kansat sanovat niiden synnyttävän talven. Viimeksimainittu käsitys
näyttää aiheutuneen siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle
seuraa kylmä ajanjakso, kun taas niiden katoaminen taivaanrannan taakse
sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Jakutit, jotka sattuvasti
nimittävätkin seulasia "ilmareiäksi" (vrt. suom. "seula, seulanen")
tarinoivat, mitenkä muuan sankari kerta kokosi kolmekymmentä paria
sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen
tuon tuulisen reijän, joka "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa".
Tällainen taivaan kuvittelu katoksen kaltaiseksi laitteeksi on
epäilemättä ikivanha ja peräti varhaiskantaisen kulttuurin luoma.
Nähtävästi on ihmisen silloinen oma vaatimaton asunto ohjannut hänen
mielikuvitustaan, kun hän on pyrkinyt luomaan kuvan itseään
ympäröivästä maailmasta. Telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös
eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten esim. Jesajan kirjan
40:nnessä luvussa, jossa sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan
niinkuin ohukaisen vaatteen ja venyttää sen asuttavaksi majaksi."
Yllämainitun kuvittelun ohella, jolloin maailmanpatsas siis esiintyy
_taivaan kannattajana_, tavataan toinenkin, jonka mukaan se on
jonkinlainen _taivaalla vaeltavien tähtien liekapylväs_. Se seikka,
että ympärillä olevat tähdet maasta katsoen näyttävät herkeämättä
kiertävän taivaankeskusta, on herättänyt ajatuksen näiden välillä
olevista siteistä. Kirgisit sanovat kolmea lähinnä tuota "rautaista
paalua" olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren,
"köydeksi", johon saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi
ratsua" ovat sidotut. Samaten kuvitellaan, että suuren otavan seitsemän
eläintä ovat kiinnitetyt taivaan paaluun yhdellä köydellä. Kun nämä
siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä.
Mongoliheimot näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun
selässä istuva Solbon (= Venus) ja hänen Dogedoi tai Toklok niminen
renkinsä kaitsevat (vrt. intial. Asvin). Mainitsemme nämä esimerkit
ainoastaan, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta
turkkilais-tatarilaisten kansain tarustossa usein kuvitellaan
mahtavaksi hevospaaluksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä
"hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa
asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat
opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita senvuoksi palvotaan
ja ylistetään m.m. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista
seppää ... tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä
kilparadan". Samoin kuin keski-Aasian nomadeilla on asuntonsa edustalla
paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan
ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat jumalien
asuvan taivaalla teltassa, jonka edessä on "kultainen hevospaalu".
Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet
tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään,
kivipylvään, Toremin (Taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden
mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat
Taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen
sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".
Ostjakkien kansanrunoudessa, kuten ylläolevasta esimerkistä ilmenee,
puhutaan siis myös "kivisestä" pylväästä. Omituinen nelitahkoinen
kolmen sylen korkuinen läpikuultava kivipatsas esiintyy jakuttienkin
tarussa erään rautaisen alueen keskellä; siinä muuan sankari rukoilee
Taivaan jumalaa. Mahdollisesti myös keski-Aasian aroille pystytettyjen
kivipatsaiden joukossa piilee tällaisia maailmanpylväitä, mitkä samalla
saattavat olla maannavan havainnollisesti esitettyjä merkkejä.
Mutta eniten kiinnittää huomiotamme se seikka, että noita jugralaisten
pyhiä patsaita usein kuviteltiin _seitsenkerroksisiksi_. Niin oli
Tsingalankin kaupunginpatsaan esikuvan laita, sillä vaikka itse
esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan rukoussanoissa,
jossa Taivaanjumala on mitä läheisimmässä suhteessa patsasjumalaan,
seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni sinä olet,
kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet! Rautapatsasmies-isäni pyhän puun
juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle päälihasta
runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut
kutsuimme". Sana "kuuslomainen" eli pykäläinen on tässä ainoastaan
runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa Sänke ('valo')
nimistä taivaanjumalaa puhutellaan patsaan ohella, on seuraava:
"Seitsenlomainen ylhäinen mies, Sänke isäni, kolmelle taholle
valvova mies isäni, kolmelle taholle suojeleva mies isäni!
Rautapatsasmies-isäni pyhään maahan, viattomaan maahan, hänen
istuttamansa pyhän puun juurelle minä seisotan verieläimisen veriuhrin,
leppäeläimisen veriurin".
Näissä jugralaisten patsaisiin liittyvissä uskomuksissa on 7-luvun
merkitys varsin silmäänpistävä. Ostjakkien tarut kertovat, mitenkä
kosiomatkalle lähtevän henkilön on toimitettava uhri tämän
"jumalakasvoisen Pyhän puun" juurella eli "seisotettava sinne yhteen
hihnaan sidottujen seitsemän porohärän uhri" sekä tehtävä
"jumalakasvoisen pyhän puun juurella seitsemän hyvää pään taivutusta".
Nuo seitsemän eläintä mainitaan myös eräissä vaaralliselle matkalle
lähtevälle sankarille annetuissa neuvoissa: "Kutsu kylä-täyden monet
miehesi, kaupunki-täyden monet miehesi yhteen, tuo yhteen hihnaan
sidotut seitsemän eläintä ja sido ne vahvaan kaupunginpatsaaseen."
Jakuttilaisissakin taruissa puhutaan "rautaisen puun" äärellä olevasta
seitsemästä porosta. Todennäköisesti on noilla yhteen hihnaan
sidotuilla "seitsemällä eläimellä", samaten kuin itse patsaalla,
esikuvansa taivaalla ja tulemme silloin ajatelleeksi otavaa, jonka
"seitsemän eläintä" kuvitellaan olevan sidottuja pohjantähteen "yhdellä
köydellä".
Mutta 7-luku ilmenee myös itse jumalan puhuttelusanoissa
"seitsenlomainen eli -pykäläinen mies", mikä saattaa viitata siihen,
että itse patsasta on kuviteltu seitsenkerroksiseksi. Ja esimerkkejä
siitä onkin olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla
Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät
järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä
tekevät "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he
sitovat kirjavaa kangasta ja asettavat uhriruuat pylvään eteen, johon
uhriteuras sidotaan rukousten ja kumartelujen ajaksi; teurastettaessa
on verisuihkun lennettävä pylvään päälle. Samanlaisia pylväitä ovat
Jenisei-ostjakitkin entisaikaan pystyttäneet virtansa rannoille hyvän
kalansaannin vuoksi. Nykyään ei niitä tietääksemme enää missään tapaa
käytännössä, vaikkakin vanhukset tietävät niistä kertoa. Krasnojarskin
museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä
jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen
toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme
samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana
jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. Niinpä kerrotaan Irtyshin
ostjakkien avannon ääressä uhratessaan pystyttävän jäälle pylvään,
johon jätetään seitsemän oksantynkää. Karjalainen olettaa kysymyksessä
olevan ainoastaan keinotekoisen uhripuun, mutta tuskin näitäkään
tilapäisesti pystytettyjä pylväitä voidaan eristää yllämainituista
maailmanpatsaista. Joka tapauksessa on seitsenpykäläisellä
rautapatsasmiehellä taivaallinen esikuva, sillä vogulien tarut tietävät
kertoa "seitsenjatkoisesta puhdashopeisesta pyhästä patsaasta", johon
jumalanpoika sitoo ratsunsa tullessaan isänsä luo.
Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata
selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää
kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä
kuvitelma on yleinen ostjakkien y.m. keskuudessa. Nuo "pykälät"
esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä
taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä
rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu
siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppanan
puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään
olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta
myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten
läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa
ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle
portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu
vihdoin yhdeksänteen asti.
Samaten dolganit kuvittelevat, että kun shamanin on vietävä kuolleen
sielu taivaaseen, on hänen henkimatkansa päämääränä juuri tuo
taivaallinen puu, johon hän saattaa sielun ylijumalan poikien huostaan
ja missä se elää edelleen pienen linnun hahmossa. Kuvatessaan tämän
"kukistumattoman tuen" dolganit usein piirtävät veitsellä sen kylkeen
taivaan eri kerroksissa asuvien jumalanpoikien kasvot. Samanlainen tapa
näyttää olleen muillakin luoteis-Siperian kansoilla, kuten ostjakkienkin
Kuva jenisei-ostjakkien maailmanpatsaalle antama nimi _jumalakasvoinen
puu_ osoittaa.
Todennäköisesti maailmanpaalua tarkoittaa myös Jenisei-ostjakkien
rautainen shamaninsauva tai -valtikka, jonka oksamaisille poikkipuille
niiden henkien uskotaan laskeutuvan, joita noita kutsuu avukseen.
Samoinkuin taivaan tarukotkaa on tätäkin pidetty yliluonnollisen mahdin
ja vallan tunnuskuvana.
Kuten mainittu, on puu, jota myöten altailainen shamani pyrkii
taivaaseen, pykälillä varustettu, mutta ei varsinainen paalu, vaan
vihreälatvainen koivu. Näin ollen voimme siinä nähdä jonkinlaisen
välimuodon edellämainittujen patsaiden ja maakehän keskuksesta
kohoavaksi kuvitellun oksallisen maailmanpuun välillä. Toisin paikoin
näkee dolganienkin patsaissa poikkipuita, joiden selitetään esittävän
Ylijumalan asunnon edessä olevan "kahdeksanoksaisen" puun oksia, joiden
suojassa jumalanpojat taivaassa asuvat. Samoinkuin ostjakkien pyhissä
pylväissä oli seitsemän pykälää tai seitsemän oksantynkää kertoo
Abakan-tatarien sankariruno "maapiirin keskellä rautaisella vuorella
olevasta valkoisesta, _seitsenoksaisesta_ koivusta". Ennenkuin ryhdymme
lähemmin selostamaan tuota maanavalla ruhtinoivaa, mahtavaa
maailmanpuuta, on meidän suunnattava huomiomme vielä samassa paikassa
sijaitsevaan _vuoreen_, jonka huipulta tämä puu erinäisten tarujen
mukaan kohoaa.