Olen tähän asti julkaisemissani uskontotieteellisissä tutkimuksissa
liikkunut etupäässä aloilla, jotka koskevat suomalais-ugrilaisia
kansoja. V. 1917 tekemäni matka pohjois-Siperiaan ulotutti työmaani
turkinsukuistenkin kansojen keskuuteen, joiden henkistä kulttuuria eräs
piakkoin ilmestyvä esitykseni kuvailee. Mutta täällä "itäisillä mailla"
aukeni eteeni paljoa suurempikin maailma, joka ei ole voinut olla
luokseen houkuttelematta. Osoituksena siitä ovat seuraavat tutkielmat.
Samalla kun olen tämän teoksen kirjoittanut suurta yleisöä varten, olen
pitänyt tarpeellisena liittää esityksen loppuun myös tutkijain
kaipaamia lähdeviittauksia. [Ei mukana tässä laitoksessa.]
Helsingissä jouluk. 1 p:nä 1920.
Tekijä.
Johdanto.
Kaiken keskus, mik' on se?
J.H. Erkko.
Kun Kopernikus 1543 julkaisi teoksensa, jossa hän rohkeni esittää
ajatuksen, ettei maa ole maailman keskus, vaan että se muiden
pallonkaltaisten kiertotähtien tavalla kulkee renkaanmuotoista rataa
auringon ympäri, kohtasi häntä ankara paheksumisen myrsky. Ei
ainoastaan katolinen kirkko tuominnut tätä "mahdotonta, väärää ja
harhaanviepää" oppia, vaan Lutherkin piti sen keksijää "narrina, joka
tahtoi kääntää ylösalaisin koko astronomisen tieteen". Ajan ankarat
arvostelut johtuivat pääasiallisesti siitä, että tämä kumouksellinen
keksintö soti raamatun kirjoissa vallitsevaa käsitystä vastaan, mutta
se oli samalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä ammoisista ajoista
asti on ollut ihmisen maailmankatsomukselle ominaista.
Kaikista ennakkoluuloista ja niihin liittyvistä tunteista huolimatta
pääsi Kopernikuksen keksintö pian oikeuksiinsa. Tiedon maailmassa
tapahtui suuri, säälimätön vallankumous, joka oli aukova uudet urat
tuleville tutkijoille. Tuo vanhan ajan katsantokanta osoittautui
perustuvan vain pettävään harhanäkyyn ja oli sellaisena täydellisesti
hyljättävä. Näin sai sortua ikiajoiksi se maailmankaikkeuden komea
rakennelma, jota oli luotu vuosituhansien kuluessa ja jonka
kehittämiseen muinaisajan sivistyskansat olivat uhranneet kaikki
älylliset lahjansa. Voimme verrata tätä taivaan korkeuksiin ylettyvää,
taitehikkaasti kehitettyä haaverakennusta itämaisen tarun Babelin
torniin, joka nyt yhdellä iskulla oli syösty raunioiksi. Mutta
harhapäätelmiinkin perustuen on tähän menneen ajan maailmankuvaan
sisältynyt ihmiskunnan ihmeellisimpiä uskomuksia ja unelmia, joiden ei
soisi koskaan tykkänään joutuvan unhoon.
Vaikkakin suotuisissa olosuhteissa pisimmälle päässeet kulttuurikansat
ovat tuon Europassa vielä keskiajalla vallinneen maailmankuvan
varsinaiset kehittäjät, kätkeytyvät sen alkuaiheet kuitenkin
epäilemättä jo verrattain varhaiskantaiseen ajatteluun. Itse
muinaisajan sivistyskansojenkin uskomuksissa huomaa erinäisiä
kerrostumia ja rinnakkaiskäsityksiä, jotka ilmeisesti ovat eri
aikakausilta polveutuvia muistomerkkejä. Ryhtyessämme seuraavassa
esittämään eräitä tämän maailmankuvan merkillisimpiä piirteitä on
meidän senvuoksi kohdistettava katseemme myöskin alemmalla
sivistystasolla elävien kansojen vastaaviin kuvitelmiin.
Yksinkertaisin ja samalla varhaisin on se kuva kaikkeudesta, jota
rajoittaa ainoastaan alhaalla maa ja ylhäällä korkea, salaperäinen
taivas. Luonnonihminen ei syvenny pohtimaan niiden syntyä. Samoinkuin
taivas on maakin aina ollut olemassa, tosin ne tuon varhaiskantaisen
käsityksen mukaan näyttävät aikaisemmin olleen lähempänä toisiaan ja
vähitellen pienestä alusta, kuten kaikki luonnossa, kasvaneen yhä
suuremmiksi, jommoisia ajatuksia on muistiinpantu kaukanakin toisistaan
elävien kansojen keskuudessa, mutta kaikki varsinaiset luomistarut ovat
vasta myöhemmän kehityksen tuotteita. Aivan itsestään eri tahoilla on
syntynyt myös maan ulkopiirin kuvittelu joko ympyränmuotoiseksi, mikä
on yleisintä ja jommoisena maahan laskeutuva taivaanranta häämöittää
katsojan silmään, tai neli-, myöhemmin kahdeksankinnurkkaiseksi
ilmansuuntien mukaan. Varhain on merenrantalaisilla vielä saattanut
herätä käsitys suuresta maata ympäröivästä merestä, joka kiinteästi on
liittynyt m.m. eräiden intiaaniheimojen, mutta ennenkaikkea itämaiseen
maailmankuvaan. Tällöin aletaan ihmisten asuma, litteäksi kuviteltu maa
sijoittaa tuon suuren alkumeren helmaan. Sitä seuranneisiin
kysymyksiin, mitenkä maa siihen on ilmaantunut ja mikä estää sitä
syvyyteen vajoamasta, ovat eri kansojen tarut kukin omalla tavallaan
pyrkineet vastaamaan. Pohdinnan alaisena on aikojen kuluessa lisäksi
ollut maanalainen maailma, vainajien tyyssija, mutta eniten tuossa
menneen ajan maailmankuvassa kiinnittää mieltämme itse kaikkeuden
keskus, johon on liittynyt niin monien kauniiden mielikuvien värittämiä
käsityksiä.
Mikä on kohdistanut ihmisten huomion kuvittelemaan tällaista kaiken
olevaisen keskusta?
Laajan vertailuainehiston perustalla rohkenemme väittää, että sen on
aiheuttanut lähinnä tähtitaivaan säännöllinen, vuorokautinen liike
pohjantähden kohdalla olevan taivaannavan ympäri. Tämän herkeämättä
kiertävän liikkeen syytä, jonka me tiedämme aiheutuvan siitä, että
maapallo päinvastaiseen suuntaan kiertyy akselinsa ympäri, ei ihminen
alkuaan ole tuntenut, mutta jo varhain hän on keksinyt taivaalla tuon
ihmeellisen keskuspisteen. Kuten amerikkalainen tutkijatar Zelia
Nuttall huomauttaa, on tämän havainnon merkitys ollut aavistamattoman
suuri ihmiskunnan sivistyshistoriassa. Vähitellen vuosituhansien
kuluessa se on kannustanut ihmistä, joka alkuaan on nähnyt ympärillään
vain satunnaisesti vaikuttavia voimia ja tuntenut olevansa
kaikenlaisten oikullisten henkien hallittavana, etsimään luonnosta
suurta, yhtenäistä, lainalaista maailmanjärjestystä. Erikoisesti on
otava, joka säännöllisesti kiertää pohjantähteä ja joka ei milloinkaan
häviä näköpiiristä taivaanrannan taakse, puhunut ihmisille ihmeellistä
kieltään. Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikkikin pohjoisen
pallonpuoliskon kansat ovat olleet "otavaista oppimassa". Paitsi yön
kiitävien hetkien mittaajana on tätä tähtikuviota pidetty
vuodenaikojenkin määrääjänä. "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin",
sanoivat muinaiset kiinalaiset, "on kevät koko maailmassa, kun se
viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää
pyrstönsä pohjosta kohti, on talvi koko maailmassa." Siitä asennosta,
jossa otava eri vuodenaikoina on pohjantähteen, johtaa yllämainittu
tutkijatar meilläkin tunnetun hakaristin alkuperän, mikä elämän
vertauskuva ja "vuoden merkki" on ollut hyvin yleinen sekä intiaanien
että useiden muidenkin pohjoisen pallonpuoliskon, kansojen taiteessa.
Mutta juuri se seikka, että otava ja muut kiintotähdet lakkaamatta
kiertävät pohjantähteä, on ollut omiansa kohottamaan tämän taivaalla
muita ylempänä olevan tähden arvoa. Siitä kehittyy helposti taivaan
korkein olento tai sijoitetaan taivaan ylijumala pohjantähden äärille.
Useiden intiaaniheimojen käsityksen mukaan on tuo taivaan "liikkumaton
tähti" muiden tähtien päällikkö. Meksikon aztekit pitivät sitä
korkeampana ja mahtavampana olentona kuin itse aurinkoa. Muidenkin
maanosien jumalamaailmassa näyttää tällä tähdellä olleen aivan
erikoinen asema. Niinkin alhaisella sivistystasolla elävän kansan, kuin
tshuktshien pääjumala on pohjantähden jumala puhumattakaan
kulttuurikansoista, kuten kiinalaisista, jotka ammoisista ajoista asti
ovat palvoneet pohjantähteä "taivaan suurena hallitsijana", tai
muinaisbabylonilaisista, jotka sijoittivat ylijumalansa Anun istuimen
kaikkeuden korkeimmalle huipulle eli taivaannavalle. Ja mistä muualta
olisivatkaan ihmiset voineet löytää sille jumaluudelle, joka itse on
ikuinen ja muuttumaton, sen vankempaa ja ikuisempaa asuntoa tai
istuinta, josta hänen silmäyksensä saattaa tunkeutua yli kaiken
olevaisen ja josta hän kaikkinäkevänä parhaiten voi ohjata ja johtaa
monenlaisten muutosten ja vaihtelujen alaista maailmaa? Mutta ne
mielikuvat, jotka liittyvät tällaiseen luonnon korkeimman ja kaikkeuden
keskeisimmän olennon käsitteeseen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen
luojaan ja ylläpitäjään, ovat ilmeisesti kehittyneet käsikädessä niiden
huomioiden syventyessä, joita ihmiset ovat tehneet juuri
pohjantähdestä. Niinkuin tämä tähti jo varhain on ollut vaeltajan
varmimpana oppaana, on myös siihen liittyvä jumaluus enemmän kuin
mikään voinut herättää ihmisrinnassa turvallisuuden ja luottamuksen
tunteita.
Mutta monella muullakin tavalla on tämä taivaan keskuspiste
askaroittanut ihmisen ajatusta, mikä ilmenee niistä mielenkiintoisista
kuvitelmista, joita eri aikoina on luotu vastaamaan kysymykseen,
millainen tuo keskus, jonka ympäri taivaankaikkeus kiertää ja josta
tähdet näyttävät olevan riippuvaisia, itse asiassa on. Yhtä uteliaita
ovat ihmiset ajatuskykynsä kasvaessa olleet tietämään, mikä vaikutus
taivaan säännöllisellä liikkeellä on luontoon ja elämään, ja eritoten,
mikä tehtävä on noilla omituisilla aurinkokuntaamme kuuluvilla
kiertotähdillä, jotka näyttävät kulkevan maan yli ikäänkuin eri kehissä
omia ratojaan. Mutta ennenkaikkea, missä suhteessa itse taivaankeskus
on ihmisten asumaan maahan.
Viimeksimainittu kysymys on herättänyt ajatuksen jonkinlaisesta
taivaannavan vastineesta maankin päällä siinä maakehän keskuspaikassa,
joka on kohtisuorassa taivaannapaan ja jota huomattavan asemansa vuoksi
on kuviteltu aivan erikoisluontoiseksi. Siten on maankin "napa"
samoinkuin taivaan keskus joutunut näyttelemään varsin merkille
pantavaa osaa kaikkien muinaisten sivistyskansaan, myös Meksikonlahden
rantalaisten uskomuksissa siirtyen vähitellen alemmallakin tasolla
elävien kansojen tarustoon. Jotkut ovat tästä maan "navasta"
muodostaneet kuviakin, kuten muinaiset kreikkalaiset, joiden taiteessa
siitä on säilynyt useita muistomerkkejä. Mutta erikoisesti ovat tähän
liittyvät kuvittelut kiinnittäneet muinaisten aasialaisten
sivistyskansain mieltä, joiden käsityksiä kerraten turkinsukuisten
heimojen vanhat tarut yhä vieläkin tietävät puhua "hiljaisesta
paikasta, maan navasta", "kahdeksanreunaisen maan keltaisesta navasta"
tai "loistavasta, hopeisen keskinäisen paikan (maan) navasta", jota
toisinaan nimitetään myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi,
rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Lisäksi on taivaan ja maan
"napojen" kuviteltu olevan niin läheisessä suhteessa keskenään, että
jonkinlaisen yhdyssiteen on ajateltu liittävän ne toisiinsa. Selvästi
kuvastuu näiden napojen välinen suhde m.m. seuraavasta altailaisen
tietäjän laulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaannapa maassa
ja maannapa taivaassa!"
Kuten eräät jo mainitut esimerkit osoittavat on tuota maakehän
keskeisintä paikkaa kuviteltu varsin loistavaksi ja yltäkylläiseksi.
Jakuttien kansanrunoudessa mainitaan nimenomaan, että tämä tarunomainen
seutu sijaitsee mettä ja mahlaa tihkuvassa paikassa. Samalle sadun
ihannoimalle maannavalle sijoittivat itämaiset tarut elämän
alkulähteen, _paratiisin_, jonka keskellä kohosi korkea, ikivihreä
_elämänpuu_.
Tähän ihmeelliseen puuhun, ihmissuvun suuremmoisimpaan satuluomaan, sen
esihistoriaan sekä eräisiin siihen läheisesti liittyviin uskomuksiin,
joilla useimmilla on vastineensa raamatussakin, pyrimme seuraavissa
tutkielmissa tutustumaan.