Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi
keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen
vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja
monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö
merijäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä.
Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli
eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse
alkamaan.
Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet
siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat
Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä
jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät,
pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä
oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja
etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli
ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka
lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin
lumista tannerta. Vain lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko
talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi
peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä
näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota
kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot
ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.
Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut
hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten
pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä.
Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja
kaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla.
Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta
lähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.
Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita
odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin
lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen
veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta
jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten
lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja
punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun
he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään
saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia
laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat
suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti
kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin
ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan
ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä,
laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti
elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempia idän
kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden
kaupaksi idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa
tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia
norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille,
missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin
majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä
heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten
kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä
tunturien aavoilla verisissä otteluissa vastakkain ryntäsivät. Mutta he
olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion
miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren
vuonojen varsilla.
Kevät kului.
Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion
rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät
venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja
sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle
saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän puhettaan oli
vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he
olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten
pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. --
Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden
pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku
arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa
peskissään. Hänellä ei ollut paljo myötävätä eikä siis paljoa millä
ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita
odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan,
joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten
jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle,
painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.
Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli
särki ne ja hajotti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimäinen purje
mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan
satamaan, niitä olikin jo kauvan merellä risteillyt maihinpääsyä
vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain
rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin
Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien
porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa
nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis
säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin
aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla:
kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja
ja houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin.
Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia,
kuivattua haukea ja suolattua lohta.
Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät
toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä
aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät
aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettivat ja
näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä
nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää
Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne
liike ja kauppa keskittyi.
Omituinen kieltensekotus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui
kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi,
kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja
nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät.
Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat
välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet
toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua
petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara
enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen
verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai
mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä
puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä
oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin
tuppivyötä.
Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä.
Toisia tuli, toisia lähti, toisista purettiin, toisiin lastattiin.
Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan
ja aamuvarhaisesta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan
asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli
korkea hinta ja niitä meni mikä voitiin hankkia. Majataloihin kestit
maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin
talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat:
kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen
laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää
seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain
edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat
siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten
välittäjäisiä ansaita.
Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu
tulleja, ei passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä,
markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin.
Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen
"lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut
valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat
kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen
esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka
tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen
enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien
ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin
oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin.
Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin
heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin
yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin
eriheimoset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla
tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun
murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita
ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää
markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi
suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään.
Vaan usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin
verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja
idättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen rikos,
jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli
varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut
suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty
sai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!
Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa
kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin
kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä
kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat
kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he
eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina
auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville
murheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan
suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä
uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha,
kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa.
Mutta yhteistä iloakin saatettiin silti pitää kesäiltoina
markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki
oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa
naimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi
sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.
Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja
suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina
niissä käyneitä, niille lähteviä.
Tämä kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, vaan mahtuu se
sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle.
Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja
Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan
keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.
(Santeri Ivalo).