MARGAREETA.

Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen

jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli

Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa

yksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin, Haakon

Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta.

Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen

puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän

kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:

-- Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme

on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan

edustajan.

Mutta vanha drotseti nauroi:

-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen

edustajastakaan.

Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi,

mutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä

innokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:

-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia,

joita tiedämme naapurimme nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän

käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.

Margareeta sai nyt vielä tarkemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän

mainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa

saarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:

-- Millä syyllä hän sen epäsi?

-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa

naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.

Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja

virkkoi kiivaanlaisesti:

-- Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn

katsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole

katsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt

maat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?

-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.

-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus

pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä

vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa

mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille

virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja

me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.

Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille

lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan

Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki

voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä

yrityksessä avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen,

kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän

valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois

vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta

pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä

latinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän

kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin

linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi lähtemään kaihotulle

retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.

* * * * *

Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa,

joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän

kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis

tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään,

niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä

eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki

laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,

saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden

joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä

poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään

kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin

vaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat -- joka, tiesi mistä ja

mitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän

Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen

sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien

syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja

neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla

tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä

hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat

velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan

hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni

eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan

ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva

nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan

seurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän

puhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään,

puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita

taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta,

niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin

juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin

eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän

puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät,

heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä,

jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa

elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat

ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat,

lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat,

joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset

koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä

ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa

eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän

sydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi

odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi,

ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan

suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti

uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen

ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän

kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti

eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin

että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin

luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen

leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja

nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät

öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt

kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä

pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,

heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,

pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia

kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he

hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen

salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen

palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.

Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,

vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä

vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä

nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat

ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin

lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton

pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä

hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja

ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen

oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin

rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli

sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet

hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien

lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli,

kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan

mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä

särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina

kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he

tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta

opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja

siksi he häneen luottivat.

-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,

sanoivat he. Ja toiset toistivat:

-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi

häntä kuuntelemme! --

Niin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja

hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa

perästä. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden

muutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa

hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka

kalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo.

Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka

hänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään

ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä

välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä

levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti

ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia

totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi

opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai

puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.

Hän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa;

hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä

onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut

eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut

vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin,

joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia

taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä

suuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille

päästäkseen, mutta epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain

edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeitteisiä rinteitä. Kun poro

väsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen

jäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle

nietokseen nukkumaan, Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä

valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain,

joissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain

soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja

tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta.

Usein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja

uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui

johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku

alleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro

hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluiset

silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni

kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päälle. Lähes

vuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä

haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan

voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin

ja rukoili hiljaa:

-- Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle

tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että

olet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen

tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,

jonka minulle olet osottanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun

edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin

anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä

sinä sen voit...

Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä

maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria

sarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena,

kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä

hän sitä ei voinut. Kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen

hautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie

vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää

ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin

juuri pilkisti kevättalven ensimäinen arka auringonsäde ujona ja

kelmeänä kaukaisen tunturin takaa. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin

heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen

toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen,

kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:

-- Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin

selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että

tarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi

arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni,

tahtosi täyttää koetan.

Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota läpi pehmeän lumen, pysähtyi

lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu

kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se

emäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä

ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja

lämmintä.

(Santeri Ivalo: Margareeta.)