Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään
kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas
linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä
joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin,
että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä.
Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan
Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää
laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja
nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa
vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan
oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa
sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan
armollisen rouvan edelle ja jälkeen.
Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti
vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt.
Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu,
oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota
myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen
toisella puolella olevaan kaupunginosaan.
Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi
linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt
salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi
helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen.
Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi
sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun
matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden
saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen,
ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun
hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit
juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa
hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon
valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka
vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana
paikallaan.
Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus,
jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti
nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.
Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin
linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen
lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja
tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut
olivat valmistetut.
Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät
aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat
laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan
miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui
siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon
astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa
häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä
tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi
sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä
vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja
siihen hän itse sai kastaa sormensa.
-- Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen
ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi
sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.
Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko
uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa
kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän
uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin
palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä
vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin
linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin
olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra
vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty,
mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä
kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä
vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen
Viipurissa oli maininnut mielialastaan.
Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi
alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa
rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan
rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui
uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä
pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa
valaisemaan.
Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina
muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu.
Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut.
Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin
sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra,
miten siellä käyskeltiin.
Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli
hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa
kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven
luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa
aitausta kohden.
Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa
poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea
ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli
kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?
Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen
hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui
kirkkoherran toiselle puolelle.
Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi
kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään
siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen
ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.
Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi
sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen
sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen
jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja
kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään
olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti
linnanherran eteen.
Kirkonkirous, panna -- sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän
hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen
vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon
permannolle.
Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt,
mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea
suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune
Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta
hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja
suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli
lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen
paikallaan.
Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon
ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja
väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan
tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra
ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli
asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan
miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.
Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki
linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon
sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra
tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän
tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi
astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei
palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.
Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten
miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän
huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita.
Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi
papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se
halkesi.
Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään
näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään.
Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan,
kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin
maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko
voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua,
tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret
lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!
Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään
herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä
jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen
kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa,
pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään,
talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.
Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan
itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti
astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää
ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä
kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta
linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa
länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki
vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui
satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa
vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi
piillä.
Jalmari Finne.