Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren
neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan
vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta
sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan
hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka
vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin
ilmein.
Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö
kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja
vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,
jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi
poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen
vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat
ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli
ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi
hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva
ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui
valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella
saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.
Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa
kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen
tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa,
kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin
syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa
pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui
takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet
lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin
kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän
äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti
suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen
näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt
orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle
ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka
väreili ujosta elämänilon kaihosta.
Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,
joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin
viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon
entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla
hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan
varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin
kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi
pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan
levitettävän hienoa verkapakkaa.
Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni
yht'äkkiä huudahti ihastuneena:
-- Kas, piispa tulee kirkkoon!
Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun
reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,
jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu
tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin
piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden
tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi
tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming
piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan
rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan
läntisen portin edustalle.
Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen
hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta
portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.
Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä
nyökäytti ystävällisesti päätänsä.
Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella
kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin
lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan
viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu
suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen,
laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa
ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta
puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton
levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat
niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset
jalkineet.
Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,
valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen
tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti
kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin
katosivat he porttiholviin.
-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin -- mennään mekin
kirkkoon!
-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä
ajatellut --
-- Mitäs me siellä!
-- Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä
joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!
-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa
kuulemassa!
-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.
-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai
messun tai saarnaa maalaisille.
-- No mennään sitten.
Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan
menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen,
kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät
joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän
ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,
ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.
Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein
kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta
oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden
laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli
harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä
kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu
suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää
pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu
myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin
emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja
etelään.
Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja
vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta
vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen
runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä
seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi
valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin
vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset
varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin
lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan
niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi
pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.
Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin
kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen
kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse,
häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä
pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus
mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta
Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja
kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä
äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen
polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan
koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi
vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia
siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan,
nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina
otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta
katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu
riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli
ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja
kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja
kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.
Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja
kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus",
suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää
suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä
hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti
juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat
sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.
Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming
piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään
valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä
himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa
huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen
ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä
jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän
äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa
kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni
ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.
-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,
siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi
hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän
puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.
Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja
hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.
Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman
palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville
uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti
mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille
ylennys.
Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi
latinankielisen messun.
* * * * *
Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui
haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa
valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu
tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa
sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään
säteilyyn.
He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi
katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun
muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he
kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus
clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin
kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet
ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli
sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta
katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina
suurelle kauppaturulle saakka.
He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen
yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten
raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä
parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli
saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.
Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun
ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye
saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa
majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä
puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa
loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.
Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui
Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien
ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän
Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren
rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin
viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat
sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös
luostarimäeksi nimettiin.
Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen
lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin
turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut,
ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu.
Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä
samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella
silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina
Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä
Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen,
nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu
samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten
kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan
Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella
aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja
hirsilautalla.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet
huudahtamaan ihastuneena:
-- Katsos!
-- Mitä niin?
-- Laivoja!
Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa
pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.
-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja
tänne äytäröimään, lisäsi hän.
Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi
täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja
niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan
tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään
nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon
tornilakan ylle.
-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.
He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta
pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta;
hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja
sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät
kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen
täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne
hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni
yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.
Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja
tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.
Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat
olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä
odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.
Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä
kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa
vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja
toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa
oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa",
rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita,
hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.
Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät
etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon,
upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti
olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa
tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin
keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean
kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty
laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan.
Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään
kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli
kääritty valkoiseen liinaan.
Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi
vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois
mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen,
tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt
uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.
-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.
-- Mitä siinä sitten on?
Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä
ja tokaisi äkkipäätään:
-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.
Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi
jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan
lievettä ja virkahti:
-- Pyhä madonna!
Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.
Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa,
kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.
* * * * *
Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut
tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa
säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.
Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin
oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon,
mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.
Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua
pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia
pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran
lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori
Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa
hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja
useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja
Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja
kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen
skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat,
libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille
välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen
joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin
olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja
koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain
oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat
ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly,
sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan
kirjaan.
Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,
fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi
pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä
henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan
veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja
Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain
jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten
sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.
Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset
hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni
rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi
viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä
häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt
hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien
kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet
mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin
alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja
maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa
kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista
kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus
ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut
upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka
oli yhä pysynyt tyhjänä.
Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.
Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että
ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...
Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli
hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman
lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,
joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli
sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.
-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.
-- Oli.
-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...?
-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.
-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti
tilauksia kyselemään?
-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä
neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.
-- Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa
silmät hymystä sirrallaan.
-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.
Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että
selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta
Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden
vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,
vaikka sitä tuskin huomasi.
Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta
sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin
reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä
herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja
yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus
porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää,
vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.
Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä
toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus
kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan.
Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.
Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.
-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.
-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja
kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.
-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin
nähden.
-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --
-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.
-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan
lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen
pahennus.
-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin
kirkkoäidin omaa nakerra.
-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat
niin koko seurakunnan silmien alla!
-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan...
julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!
-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo
kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.
Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi
hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:
-- Toivon teidän muistavan asemanne!
Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu
"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei
pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava
hänen käskyjään".
-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä
kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän
yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja
omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon
tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan
ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat
järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin
sydämmenasioissa ohjatkoon!
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.
Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella
notkeudella.
Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen
älykkäästä silmänurkastaan.
Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä
puunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista
kisälliä ja kymmeniä oppilaita.
-- Mitä teillä sitten tehdään?
-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden
madonnan näytteeksikin -- ja...
-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka
vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.
-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme,
niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja,
krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja --
-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.
-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme
pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.
Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti
vinoon.
-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi
kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja
kattoholveihin.
Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita
eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.
-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle
monitaituruudelle? kysäisi piispa.
-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja
luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin
suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.
-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan
asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --
-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa
siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla
useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta
mallia, soreimmin koruleikkauksin.
-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --
-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on
mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.
-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.
-- Hetikö?
-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.
Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan
koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.
* * * * *
Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.
Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui
jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus
kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan
oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi,
voittaa heidät puolelleen.
-- Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!
-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena
välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? --
niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä
ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli
ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin
niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella
laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi
arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut,
aivan kuin sorvatut...
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin
kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet
ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia
nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä
porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi
hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista
madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy
silmäkulmassaan.
-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
-- Onhan se... naurahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän
kestiin kääntyen.
-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon
ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --
--- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. -- Mitä kuvan kasvoissa
liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen
jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties
haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä
valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.
Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.
-- Sorvipenkin todellisuutta -- niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti
päätään suosikilleen.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)