Oli päästy noin pääsiäisaikahan,
kun Torkel-marski läks matkahan;
hän lähti puolesta kuninkaan,
oli miesten parhaat joukossaan,
ja pakanain tuho mielessä hällä, --
Maankruunun hän perusti matkalla tällä.
Oli soutajiaan sataa yksitoista,
ja laivastoa ei, luulen, moista
ole nähty senjälkeen milloinkaan, --
niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.
He löysi myös sataman oivallisen,
pani laivat he vieri vierehen,
niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä.
Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi,
he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi.
Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi,
tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi.
Venäläiset tästä kun tiedon saivat,
sotajoukot he varusti, hevoset, laivat
pään menoksi linnan rakentajain.
Mut kristityt heitä ei oottaneet lain,
läks itse he vastaan rohkeasti
ja tulivat niin Valkealle järvelle asti.
Oli heitä kahdeksansataa vaan,
herra Haralder oli johtajanaan.
Sai kuulla he: saarelle vetten taa
oli noussut tuhat pakanaa,
kera niiden mieli he taistohon.
Kuin meri Valkeajärvi on,
on siitä Venäjä kaakkohon
ja pohjaan päin on Karjalanmaa.
Oli tulleet he kauas jo joukoistansa,
lukemattomat selät oli takanansa
-- viel' eessä matkasta toinen sen verta
kun kuohuttamaan kävi myrsky merta.
Löi vihuri valkeaks ulapan,
lähimmäisehen pyrki he rantahan
ja laski niin maihin Karjalaan;
joen suuhun he asutun tulivat,
minkä aamulla vasta huomasivat.
He olivat kovin väsyneet tiellä,
viis yötä lepäsivät he siellä,
ja kaiken kansan he surmasi, voitti,
kylät tulella ja miekalla autioitti
ja kokosi haapiot yhtehen,
ne suurena roviona polttaen.
Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat,
loppuun ennenkun ruokavaransa saivat,
ja purjehti Pähkinäsaarehen,
etuvartioon marskin joukkojen;
sitä jäivät toiset suojaamaan,
palas toiset taas pääarmeijaan.
Vähän aikaa siell' oli olleet he,
näki tulevan he venäläisien,
ne tulivat laivoin tuhansin,
ei käynyt viipyä kauemmin,
pako eess' oli virtaa alaspäin;
Venäläiset, perässä kiirehtäin,
teki hirsistä lautat hirmuiset
-- ne virralla ui kuin rakennukset --
ja lähetti, tulehen sytyttäen,
ne selkään Ruotsin laivojen.
Olis ollut se näitten turmio,
mut varuillaan kristityt olivat jo:
yli virran ketju rautainen
oli vedetty rannalta rannallen,
tuliroviot siihen seisahtui
ja niin laivat kaikki pelastui.
Mut maitse myös tuli venäläiset
ja säilät säihkyi ja varustukset;
oli heidän lukunsa peloittava,
noin kolmekymmentätuhatta,
ne tulivat hurjina hyökäten
yli kaivantojen, yli esteitten,
kuin sotahuutonsa ollut ois
vain: eteenpäin ja alta pois!
Mut myöskin Ruotsin ritarit
ne taisteli niinkuin sankarit:
Matts Kettilmundinpoika yks
ja molemmat nuoret von Kyvanit,
venäläiset pois ne sai työnnetyks.
Peder Porsse nuori joukkoineen
niin kiintyi taistelun telmeeseen,
yli että he ratsasti kaivannon
ja he keskellä vihamiehiä on,
sitä ennenkun he huomasikaan,
mut tien he raivasi miekallaan
venäläisien läpi taas linnan luo,
niin että verta sai hikoilla nuo.
Eräs ritari Ruotsin armeijan
kera pakana-urhon parhaimman
halus yksin mitellä voimiansa
ja jos voittais tää, hänen vankinansa
häntä seurata maalle Venäjän,
jos sois hälle marski tehtävän tän.
Hän kiireestä kantaan varustihe
ja ratsasti rohkeena sillalle,
kerran viimeisen taakseen hän katsahti
ja ystäviänsä tervehti:
"Te näette mun luonanne jällehen,
jos ette, -- se tahto on taivaitten."
Oli Matti-drotsi se ritari,
venäläisille sanan hän lähetti:
"On täällä ritari pelvoton,
joka vartoo ja taistohon valmis on,
kera Venäjän urhon kamppailla
hän tahtoo elosta, kuolosta.
Jos teistä ken hänet voittaa vois,
sitä seurata lupaa hän vankina pois;
jos hän voittaa, vankinaan
hän viepi voitetun kerallaan."
Vei lähetti sanan ja neuvoa
piti kuningas kanssa joukkonsa.
"Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon?
Me näemme: hän sankari hurskas on,
ei liene hän parhain armeijansa,
hän kyllä kaatuva on ratsultansa."
Venäläiset vastasi: "Ainoakaan
meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan."
Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään
koko päivän hän illan hämärään,
maan peittyissä öiseen varjohon
palas linnaan ritari voittamaton.
Halu kristityill' oli taistella,
mut pian yön pimeän aikana
venäläiset hiljaa lähtivät pois,
kova taistelu muuten tullut ois.
Oli linna niin saatu rakennetuksi
ja miehitetyksi ja varustetuksi,
halus pois nyt jo pääarmeijakin,
taas kotihin Ruotsihin takaisin.
Varusväen sai linna suojakseen
ja päällikökseen tuli ritari Steen.
Kakssataa miestä muureilla
oli yötä ja päivää valmiina,
sata miestä työssä askarti
ja leipoi ja ruo'an rakensi.
Oli ankkurin laivat nostaneet,
jäi taakse linnan salmet, veet.
Matts Kettilmundinpoika vielä
halus jäähyväiset heittää siellä,
kera joukkonsa meni maihin hän
ja ratsasti ympäri Venäjän
ja poltti ja ryösti ja surmasi,
kylät liekeissä loimotti laajalti.
Sen jälkeen laivoillensa he sous
ja purjehtivat ja vihdoin nous
kotirantahan he mikonmessuna;
oli kuningas heille suopea.
Maankruunuhun jäänyt varusväki
monta onnettomuutta koki ja näki.
Oli linna uusi ja kostea,
se turmeli heidän jauhonsa,
ja kun muukin ruokansa pilaantui,
kerpukkihin miehet sairastui.
Näin sattui joskus: syödessään
putos hampaat suustansa pöytähän.
Viel' elää siinä ken voinut ois?
Useammat tappoi tauti pois;
oli linna jo melkein autio.
He pitivät silloin neuvoa
lähettääkseen marskille sanoman,
mikä kohtasi heitä kohtalo,
ja ruokavaroja pyytääkseen
ja apua monille sairailleen.
Mut urhoista muuan lausahtaa:
"Meitä marskin sydän ei itkeä saa,
vielä Jumala meitä armahtaa."
Oli koolla taas armeija venäläisten
ja saapui linnan seuduillen,
varusväellä vain oli neuvona
joko antautua tai paeta.
Mut kaiken uhalla kuitenkin
he vetivät aseet esihin
ja ratsasti linnasta vakoilemaan,
mitä aikoi armeija Venäjänmaan.
Vihamiehet maihin nousivat
joen suussa -- sinne he ratsastivat,
kun keitään sieltä ei löytäneet he,
he kääntyi jo kotimatkalle.
Mut silloin äkkiä metsässä
he kohtasivat venäläisiä;
sai miekoin tiensä he raivata,
vihamies moni vaipui valkeana,
tuli linnaan he hevoset vaahdossa,
venäläiset oli jo porteilla!
Päin linnaa alkoi ne hyökätä,
joka kerta voimilla vereksillä.
Oli linna laaja puolustaa,
oli kourallinen varusväkeä vaan,
yötä päivää ne aseissa seistä sai,
ne olivat kuolemanväsyneet kai.
Niin syttyi linna tulehen,
pääs muureille joukot vihollisen,
varusväki ei vielä antaunut,
se kellarihin oli paennut,
ja se taisteli vielä sielläkin;
mies mieheltä heidät surmattihin,
kun he eksyi toisista erilleen.
Huus venäläisille ritari Steen:
"Te ettekö miehiä tarvitse?
Me luovutamme jo aseemme,
me kammomme kaikki kuoleman yötä,
me teemme orjina teille työtä."
Mut näitä sanoja lausuissa
hänet kohtasi kavala kuolema,
lens nuoli jousesta helähtäin,
lävistettynä murtui hän maahan näin.
Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen,
tuli alas hän vaatteissa vihollisen,
sai omilta miehiltä surmansa,
kun häntä ei voineet he tuntea.
Niin moni meni sankari kuolohon,
kovan Herra soi heille kohtalon.
Mut joukonjättehet viimeiset
ei ennen sieltä lähtenehet
kuin luvanneet oli venäläiset,
ett'ei heille tehdä vahinkoa,
ja heitä ei odota kuolema,
vaan elämä Venäjän vankina.
He heittivät silloin aseensa,
on sielunsa taivaassa tallella,
mut heidän ruumiinsa surmattiin
venäläisiltä, ah, julmasti niin.
Nämä linnan sitten polttivat,
maan tasalle muurit hajoittivat,
ja lähtivät kohden kotiaan,
ja veivät vankinsa kerallaan.
(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)