Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä
joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo,
ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä.
Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet
hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat
käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli
vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin
ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein
ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen
heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan
niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili
ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi
Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen
suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin
kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin
tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään
katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden
edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa
keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.
Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan
ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä
penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi
kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä
vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt
koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:
"Lauloi vanha Väinämöinen
kielipalkun kartanolle,
lörppäsuun on loihti suohon,
kuokkavierahan vetehen."
Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena
poistui ristin mies sanoen: -- Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on
teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota
nyt hyljeksitte!
Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta
melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen
vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä,
lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat
kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen
poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.
Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan
metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo
kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien
lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin
sanoin ja lausui: -- Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla
hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan
äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja
Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä
vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja
lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!
Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi
Ylpytär ja sanoi: -- Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären
sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene,
ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! -- Ja ristin mies
lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne
puhuivat.
Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana
miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun
eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta
nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo
virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten
vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa
kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja
kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen
heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman
heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.
Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä
kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle
vanhimman poikansa sanoen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän
taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene
maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!
Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi
heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn.
Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.
Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille
edellisille.
Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: -- Vaimo, onko
Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi
ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?
Mutta Ylpytär vastasi: -- Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että
rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta
kuolleet. _Nyt_ vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän
työnsä kerran täyttää!
-- Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee
ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.
-- Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.
-- Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta
koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi
mies ja poistui.
Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. -- Onko lapsistani
rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa
suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja
suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen
silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki
Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä.
Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se
maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon
vaahtoa, arvotonta kiiltoa.
Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan
niemekkeen taloa, ja hän sanoi: -- Muistakaa perintöä, jonka olette
hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan
niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.
Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi
poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka
taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä
sieltä asti.
Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen
luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona
tuvassa, ja tämä sanoi: -- Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen;
poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä
puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka
palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.
-- Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? -- Mutta ellös vielä sula, sydän,
elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on
vielä pelastettavissa. -- Ja pois kiiruhti hän.
Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien
keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.
-- Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. --- Kiitos, äiti, katso, minä
kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan
puolesta! -- Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär
lysähti lamaan.
-- Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle
muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden
rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole,
Ylpytär, lopussa on elämäsi!
Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen
ja virkkoi: --. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun
kädestäni! -- Mutta Ylpytär virkkoi: -- Pakene luotani, ilkeä noita,
elä koske kuolemalle pyhitettyyn!
Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se
oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän
oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen
mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo,
polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä
syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen
sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän
havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja
tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka
ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä
anoen.
Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.
-- Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että
valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy
Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.
(Fredrika Runeberg.)