Hän lännestä saapui, sankari tuo,
Pyhän ristin hän tahtoi nostaa
Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo,
Mut niskurein vastuksen kostaa.
Vaan uskonsa saanut on Suomen mies
Esi-isiltä ammoin jo ennen.
Ja vankkana maataan puoltaa hän ties,
Sen edestä kuoloon mennen.
Niin Birger rantahan Vanajaveen
Käy ritarijoukoin suurin:
"Tähän linnan lujan ja mahtavan teen.
Sodan vaaroja vastaan muurin!"
Yhä nousevat pilvihin tornit nuo
Yli metsän, mi seutua saartaa.
Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo.
Jota kalliomuurit kaartaa.
Jos tornista alas sä silmännyt liet,
Vain pientä sun katsees kohtaa.
Mut tornien saleihin koukerotiet
Kuin tonttujen polut johtaa.
Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen,
Surukatseen hän loi yli vallein. --
Oli helmi hän linnan neitojen,
Oli Birgerin sisko kallein.
Oli tullut linnoista Mälarin
Tuon mahtavan veljensä kanssa
Yli meren ja virtojen, vuortenkin --
Hän panssarivaipassansa.
Hän lippua neuloo, aikoen
Sen ristijoukolle suoda:
Voi paremmin enkelikuviot sen
Kuin miekka hurskautta luoda.
Surumielinen on hän; sanomaan
Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden...
Kuoli kuningas... Siellä tarvitaan
Mua kuninkaan vaalin tähden...
Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää,
Elä huoletta täällä ihan.
Måns Ferlan on hallussa linnani tää,
Elä pelkää valtoja vihan!
Sua lempii Måns kuni miekkaansa,
Joka suojaava on elämäänne.
Tule morsioks hälle, kun palaan ma,
Niin iloiten vietän mä häänne!"
Mut Hildegard rukoili katseillaan:
"Sun kanssasi siskosi kulkee!" --
"Pian palaan" -- vastaapi Birger vaan;
Hänet piiriinsä vartio sulkee.
Sali tyhjäksi jää, -- ei lohtua näy, --
Pian Hildegard myös on tiellä:
Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy,
Surut kirvoittaaksensa siellä.
Mut äärellä veen punakukkanen on
Kuni polttava lemmenkaipuu;
Sen tahtoo hän taittaa, varomaton,
Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.
Pian Ahti vie hänet pohjaan veen,
Hänet peittävi verhoin somin.
Ei neidoista apua siskolleen:
Hätä heillä on neuvottomin.
Mies silloin metsien yöstä saa,
Sotisopansa riisuu heti
Ja aaltojen helmaan uskaltaa:
Ahdin kahleista neidon hän veti.
Vaan kalmankalpea Hildegard on.
Hänet valveille urho saapi,
Tuo vettä silmästä kallion
Ja sen neidolle ojentaapi.
Saa palkaksi katsehen kauniin hän,
Tuo sankari rohkea, jalo;
On Frithiofilta voimat tän
Ja katseessa kirkas on palo.
Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on,
On Suomen urhoista parhain,
Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon,
Jalo puoltaja pyhäin tarhain.
"Sua kiitän" -- näin Hildegard -- "veljeni myös
Sulle kiitoksen velkaan jääpi.
Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs,
Sua riemuin hän tervehtääpi!"
Puna poskihin nous, sydän liekehtäin
Löi rinnassa urhon, kun sulki
Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin
Häntä kantaen, linnalle kulki.
Kun vartija aukaisi portin, niin
Sana sankarin kaikui oiva:
"Teist' eroan, mutta ma Birgeriin
Olen kerran täss' yhtyä voiva!
Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois
Paras voittoisa keihäs ja jänne;
Vaan vieläkin parempaa löytyä vois,
Sen näin minä silmistänne."
Pois katsoi Hildegard huoahtain;
Pois tuuli sen huokauksen kantoi.
Hän muiston kukkasen poimi vain
Ja sen pelastajalleen antoi.
Ruho sydäntään vasten painoi sen,
Ei sanaa sanoa voinut.
"Tule kristityksi" -- ääni vienoinen
Hälle viimeiseksi on soinut.
Kun seudun peittänyt on jo yö,
Ruho linnan luona on yhä.
"Tule kristityksi" -- ääni se sydäntä lyö,
Se on hänelle käsky nyt pyhä.
Tuli kristityks' urho Suomenmaan.
Hänet siunasi Bero. Suureen
Nyt uskoi neidon hän jumalaan.
Hän vaipui alttarin juureen.
2.
Måns Ferla salissa linnan on:
"Oi Hildegard, lempeensä nääntyy
Mun rintani! Miks olet armoton?"...
Hän kylmänä poispäin kääntyy.
Pidot linnan tornissa valmistetaan,
Pidot komeat herkuin paljoin.
Ja Hildegard-neidolle yksin vaan
Soi kiitos lauluin ja maljoin.
Jalot helmet, rubiinit loistoiset
Måns Hildegardille tuopi...
Tämä huokaa vain, ja katsehet
Vait' ollen maahan luopi.
Måns Ferla hurjasti raivostuu
Ja huutaa neidolle silloin:
"Alas katsot nyt... ja on vaiti suu...
Vaan vieraalle haastelet illoin!"...
Mut sotilas samassa saliin käy --
Hän Ruhon on lähettämä.
Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy,
Niin puhuu Ferlalle tämä:
"Oli turhat vainoinne valkeat,
Sotatorvenne turhaan soitti.
Sen kestimme. Miehet hurskahat
Sanan voimalla meidät nyt voitti.
Olen päällikön käskystä rientänyt.
Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä:
Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt
Kätens' sovinnon merkiksi tässä."
Ja Hildegard vastaa punastuen
Ja äänin vavahtavaisin:
"Hän uhrautui edestä vihollisen,
Oi, jospa sen palkita saisin?
Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa.
Sano hälle näin, kuten käsken:
Vain veljeni minusta määrätä saa,
Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"
Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan
Sanantuojan tyrmähän viskas.
Kävi Hildegardia tapaamaan:
"Vielä taivutat ylpeän niskas!
Tähän asti, suruas säälien,
En sanonut, -- nyt sanon sulle:
On Birger vankina herrojen.
Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!
Siis velvollisuudeksi mulle jää
Tääll' olla käskijä yksin!" --
Se neidon valtasi, valhe tää,
Niin katkerin pettymyksin.
"Sinä pakananmorsian, kunniaton!"
Niin Ferla raa'asti huusi,
"Sinut vien minä morsiuskammiohon
Tai kuololle vihin ma luusi!"
Ja Hildegard-neito nyt raastetaan
Alas vankilan komeroihin; --
Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan,
Ja päivä ei paista noihin.
"Joko kuolet tai olet morsian mun!"
Ovi kiinni. Tuska ankee
Nyt valtaa neidon kahlehditun
Ja hän pyörtyen maahan lankee.
Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään;
Hän lähestyy linnaa vähän:
"Mitä, linnan pihalla itketään!"
-- Niin, impeä itketähän.
Heti urhonsa päällikkö kokoon saa
Nyt huumeisen-kiirein toimin,
Ja rautaportin musertaa
Hän vimmaisen leijonan voimin.
Toki Ruhokin taistossa haavoittuu,
Mut tuskansa tuimat hän suistaa:
Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. ---
Ruho Hildegardia muistaa.
Måns Ferla nyt viedään kammioon,
Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin.
"Ovi auki!" Vaipuvi permantoon
Ruho lannistunein luonnoin.
Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen
Tylyn konnan kammoten työtä
On jättänyt asunnon maallisen
Ja viettävi kuolon jo yötä.
Hänen viimeksi lausuvan kuultu on:
"Pyhä oppimme voimaa tuopi.
Tääll' että nyt pääsi se voittohon,
Se kuolossa lohdun suopi."
Ja urhot haudalla viattoman
Siin' omisti uuden uskon. --
Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan,
Näki uuden elämän ruskon.
"Maa kallis jää tuhat järvineen,
Ruho armaansa luokse nyt kiitää!"
Näin lausui sankari, korkeuteen
Hänen vapaa sielunsa liitää.
Ja surevat pystytti patsaankin
Kovan kuolon yhdistämille,
Runon piirsivät kultakirjaimin
Heidän kohtaloistansa sille.
Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt
Siell' lehmukset huminoivat.
Oli uskontaistelu päättynyt
Ja rauhaa torvet soivat.
(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä
suom. Aukusti Simelius.)