On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen
liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää
tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi
kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden,
että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja
kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät
kammolla.
Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja
ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen
arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa,
tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja
selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.
Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee
merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin
eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin
aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin
aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä.
Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä.
Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja
katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me
voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä
kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me
umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme
estää meitä joutumasta harhaan.
Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren
lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä --
aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin
sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä
tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se
aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja
siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden
kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset
salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.
Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttää
seisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sen
siksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovani
sen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxin
arvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsin
muististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmat
kääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemmin
koettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssä
ja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisen
työväenkorttelin leveällä poikkikadulla.
Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hän
saattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkee
eteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakan
kantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävän
henkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvällä
ja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineen
on ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen ja
jatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloon
vievästä ovesta, kivitalon, jonka useimmissa akkunoissa riippuvat
rääsyiset verhot.
Muistan tämän vähäpätöisen seikan voimakkaasti kuin näyn, ja vielä, kun
tiedän sen, voin tuskin uskoa, että se, mitä tiedän tämän miehen
kohtalosta voi todellakin olla totta. Se kasvaa joksikin
eriskummalliseksi ja uskomattomaksi, jonka edessä toivoisin voivani
lieventää jonkunverran itse kauhua, jos ei juuri se tässä olisi kaikki.
Hän on mennyt pois siitä maailmasta, johon hän kerran kuului, eikä
häntä tunneta enään muusta kuin siitä numerosta, jolla yhteiskunta
pyyhkii pois unohdukseen määrätyt nimet.