Revontulen leikki.
Ne leimuaa, ne loimuaa,
Ne roihuaa ja lyö,
Ne paistavat kuin patsahat
Ja välkkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät,
Ne laukkaa, läähättää,
Ne korskuvat kuin konkarit,
Joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat,
Ne soutelee ja soi,
Ne heijailee kuin enkelit
Tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät
Ne kisaellen käy,
Ne sukeltavat pilvihin
Niin ettei niitä näy...
Ne tummuvat, ne sammuvat,
Ne repeevät kuin jää —
He kirkastuvat kilvan taas
Ja yöhön rynnistää!
Pohjantuuli.
Mik' on tuo tuuli Iäpitunkevainen,
Mi kautta salojen nyt suhiseepi,
Se huoliamme kauvas kantavainen,
Mi mailla etelänkin kuiskaileepi,
Ja jota kansat kaikki Euroopassa
Nyt kyynelsilmin seisoo kuulemassa?
Mik' on se tuuli, jonka synnyinkehto
On Suomen honkapuussa heilahdellut,
Ja jonka lapsuusaian leikkilehto
On Väinön kanteleita kaiutellut —
Ja joka idän viiman kanssa kiistää,
Mi silta tahtois soiton riemun riistää?
Sen tuntevi jo mökin pieni lapsi,
Mi vielä äidin rinnoill' uinaileepi,
Sen kuulee vanhus, käyrä, harmaahapsi,
Mi verkkojansa hiljaa korjaileepi,
Sen tuntee jokainen nyt suonissansa,
Ken kotionnen kantaa sielussansa!
Se on se Suomen suuri pohjatuuli,
Mi korven lasten posket punastaapi,
Ja ken sit' tuulta ennen heikoks luuli,
Hän voimakkaaksi nyt sen tuta saapi,
Hän tuta saapi: että vaikka karvas —
Tää tuuli meille kuiten onpi armas!
Tammikuuntunnelma.
Lämmitä, oi lämmitä sa päivyt,
Katso armiaasti vaeltajan puoleen:
Olen yksin näin ja repaleisna,
Murrun mailmalla murheeseen ja huoleen...!
Ah, ei päivyt lämmittää nyt voikkaan,
Säde tylsä vvärjyy tammikuussa, —
Valjut lumihanget peittää maita,
Pakkanen vain ryskää korven puussa.
Posti.
Posti se tuli Pietarista,
Tuli se kova posti,
Poskilleni kyyneleet
Ja surun punat se nosti.
Miksei ne langat katkenneet,
Jotka Pietarista johti?
Miksei ne hevoset langenneet,
Jotka laukkasi länttä kohti?
Missä ne oli ne vartijat,
Jotka Suomen onnea valvoi?
Heikotko oli ne hartiat,
Jotka kaakon kateus kalvoi —
Muistan sen illan Helsingissä,
Muistan sen mustan illan:
Valot ne hiljaa kiiltelivät
Siellä Suomensenaatilla.
Sisässä siellä väiteltiin,
Vaan sanoja voinut en kuulla:
Kellot ne hurjasti läppäsivät
Tuolla Katajanokan suulla.
Laskin ma käteni sydämmellein,
Ja soitolta korvani suljin,
Mitä minä tunsin, en minä tiennyt...
Ma kolkkona kotia kuljin.
Vanha kannel.
Missä viivyt Väinämöinen,
Kussa kultainen kuleksit,
Kun et tule tarvittaissa
Suojaksi surevan kansan?
Kerran jo keväisnä yönä
Yksikseni ystävättä
Astuin rantoja ulapan
Kadonnutta kaipaellen.
Nousipa punainen pilvi
Sumun kaukaisen sylistä:
Liekkö purje suuren sulhon,
Venho viisaan ja väkevän?
Ei ollut purje suuren sulhon,
Venho viisaan ja väkevän —
Oli pursi, vainon pursi,
Punalaitainen latuska,
Varassa vihaisen viiman
Idän ilmoilta liketen...
Missä viivyt Väinämöinen
Kun et tule tarvittaissa?
Hiekka hiljainen helisi,
Rannan kaislat kuiskutteli,
Aalto ainainen saneli,
Loiskutti ulapan laine:
Jo lie kuollut Kalevan urho,
Hukkunut suvannon sulho
Alle aaltojen syvien,
Helmahan selän sinisen:
Vaan on kantelo karilla,
Luodolla luvattu soitto
Suomen lapsien suloksi — —
Souda kantelo karilta!
Soudin kantelon karilta,
Sieltä löytyi luinen harppu
Vanhan Väinämön tekemä,
Laulajan iänikuisen;
Kaikki oli kielet katkennehet
Aallon ankaran käsissä.
Mistä kielet, uudet kielet
Väinön vanhaan kanteleesen?
— Itkuista surevan Suomen,
Surun immen suortuvista,
"Soitto se on suruista tehty,
Murehista muovaeltu!"
Rukoussunnuntaina 26/2 1899.
Taivaan pyhä ruhtinas,
Voimallinen valtias,
Kuullos huokauksemme
Syvyydestä rintamme!
Yli vaarain lumisten
Kellot kaikuu kumisten,
Kellot kaikuu; veisu soi, —
Suomen usko vihannoi.
Kansa kaikki polvillaan
Rukoilee nyt tuskissaan:
Ole meille armias,
Ole meille laupias!
Sinä, joka muinenkin
Johdit alla murheenkin,
Nosta nytkin kätesi
Ohjaajaksi väkesi!
Suomenkansa suruissaan
Itkee myrskyairojaan,
Sulle vielä sanelee,
Apuasi anelee.
Lintu pieni korvessaan
Visertääpi viluissaan —
Aavistaako lintunen
Ajatusta ihmisen?
Lennä pieni lintunen
Olkapäille valtojen,
Kerro murhe Suomenmaan
Ehkä laulus kuunnellaan!
Voimallinen valtias,
Ruhtinaiden ruhtinas:
Kuullos huokauksemme
Syvyydestä rintamme!
Ellös surko Suomalainen!
Ellös surko Suomalainen,
Ellös itkein istu vaan,
Vaikka viekas vainolainen
Kuinka ampuis nuolillaan,
Vaikka elämäs nyt on
Armoton — niin armoton!
Ei nyt auta huokaukset
Eikä itkun nyyhkytys,
Yksi auttaa — mikä auttaa?
Sydämmien sykkäys,
Auttaa yksi armaus:
Isänmaamme rakkaus!
Sana pyhä sydämmestä,
Sana sankarso'asta,
Sana, jonka saamme pestä
Korulaulun loasta —
Sana vasta aatteessaan
Herra heikot nostamaan!
Siinä se on meidän mahti,
Peruslaki pelvoton!
Siinä vaarojemme vahti,
Vankkumaton, verraton —
Siinä muuri, siinä muu.
Onnen, rauhan palmupuu!
Ellös makaa Suomalainen,
EIlös torku toimen mies,
Vielä voipuu vainolainen,
Kun sun syttyy sydämes,
Näiden rantain rakkaus
— Sep' on kaikkein oikeus!
Kellojen soidessa.
(Helsingissä).
Murheen kellot,
Mustat kellot
Hiljallensa soittelee,
Illan tullen
Äänen mullen
Tuuli kaukaa kantelee.
Haavoissansa
Vuoteellansa
Makaa äiti Suomenmaa,
Voiko kukaan
Äiti rukan
Tainnoksistaan toinnuttaa?
Tuokaa tänne
Voiman yrtit,
Vettä raikast' antakaa!
Äitiänne
Kuolon myrtit
Vielä ei saa kaunistaa!
Murheen kellot,
Mustat keitot,
Vaijetkaa, jo vaijetkaa!
Äiti elää,
Äiti herää,
Katsokaa: hän virkoaa!
Laulajan tervehdys.
(Suurlähetystön talonpojille heidän kokoontuessaan Helsinkiin
12 p. maalisk. 1899. — Runo, lausuttu ylioppilastaloIla.)
Terve teille Suomen miehet, laajan korven lakkipäät!
Sarkatakit, karhotukat, ruskosilmät, älykkäät,
Terve teille tultuanne Suomen kylään suurimpaan
Asioilla ainoisilla eestä armaan isänmaan!
Kun ma teihin katson, katson — riemu syttyy rintahan.
Enpä noita, arvelen ma, möisi kullan hintahan:
Sydän suora, miehen mieli, järki jäykkä niinkuin jää,
Koura kova, katse karski, rinta — kahta kyynärää!
Kirkas tuli! tulkoon turma, tulkoon hornan musta yö,
Tulkoon tuhat tuulispäätä, jotka vonkuin maata lyö —
Onpas meidän miekkosissa, onpas turman torjujaa,
Jotka järkkymättä seisoo, eikä yhtään hosujaa!
Noin ma mietin innostellen katuviertä astuissain,
Kansankielen kaikuvaisen teidän suusta kuullessain,
Noin ma mietin, nyt sen laulan — laulu laulua on vaan,
Mutta laulussa on laine, joka vierii yli maan!
Lennä laulu! vieri laine! vyöry, hyrski hyökyen,
Jotta pauhintaasi sointuis karit kaikki yhtyen,
Jotta kuulis kuninkaatkin, kuulis valjut valtiaat,
Kuinka kuohuu kansan henki, laulaa laaksot, korpimaat:
"Emme miekoin, emme kalvoin tänne tulleet turvaks maan
Kotirantain rakkautta, Suomen nientä puoltamaan —
Vaan on meillä mielten miekka, säilä suurten sydänten,
Oikeutta orponakin väistymättä vaatien."
Terve teille tervakourat, poijat laajan Pohjanmaan!
Terve teille salvumiehet — kurkihirren korjantaan!
Terve Savon leipäleuvat, miehet mielen vilkkahan,
Hämeen kannot, Rannan ruotsit, kannelniekat Karjalan!
Terve!
"Olkoon niin!!"
"Olkoon niin!"...
Se kaikui niin kolkosti illan suussa,
Kun ensi kertaa sen kuulin —
On lukija laskenut uutisen pois
Ja huutavi värjyvin huulin:
"Ah herra, jo totuuskin kuollakko saa
Ja oikeus orjana laata?
Ja yksilön oikkuko johtavi vaan
Nyt kansaa ja isien maata?"
"Olioon niin!"
Niin, niin...
Se kaikui niin kolkosti korvissa mun,
Kun ensi kertaa sen kuulin,
Siell' ulkona raivosi myrskyinen yö
Ja ulvoen voivotti tuuli...
Kotimaan hymni.
(Säveleeseen: On mulle Suomi suloisin...)
Me rakastamme Pohjolaa,
Jos kuin se meitä kurittaa,
Jos kuin sen hallat harmajat
Lyö meiltä pellot parhaat
Ja työmme viljat vie!
Kas tunturit sen sinertää,
Ne toivojamme virittää,
Ja talven tuulet tuiskuillaan
Myös meitä kasvattavat vaan
Sen voimaa oppimaan!
Sen kukkaset on kultasuut,
Ja hopeiset sen honkapuut,
Sen kivet, laaksoin sammalet —
Nuo kaikk' on yhtä pehmoiset,
Kun yhtyy tuntehet!
Tää maa on kyllä pieni maa,
Mut siin' on pontta polttavaa:
Se järvineen ja saloineen
Ja kesäöiden valoineen
Käy joka sydämmeen!
Ja siinähän me synnyimme
Ja siinä lasna lauloimme,
Jo ailueissa aallokon
Se meitä tuuditellut on
Ain omaks onnekseen!
Jos kunne kantais kohtalo,
Ei murru maani muistelo,
Ei sammu koskaan leimaus,
Min sytti raitis rakkaus
Ja luonto Pohjolan!
Ja helmahan tään armaan maan
Me kerran kuolla halutaan,
Ja päällä hautojemme on
Myös soipa kaiku kantelon —
humina hongikon!
Kevätsade.
Oi katsokaa, oi katsokaa
Kuin siellä sataa hiljaa!
Se lämmin vihma virvoittaa
Nyt kevään nuorta viljaa:
Se heräjää, se hengittää,
Se nousee, nostaa päänsä,
Ja hymyillen se ylistää,
Taivaista ystäväänsä!
Ja on kuin siipi enkelin
Maan multaa kostettaisi,
Ja tuskat sillä tuhansin
Voimallaan parantaisi...
Ja on kuin tuores tuulahdus
Tois paratiisin aian,
Kun Luojan hellä humahdus
Luo joka kukkaan taian!
Saaristossa keväällä 1899.
On saaristossa hiljaisaa
Ja taivas harmajaa,
Ja Suomenlahden laineet vaan
Niin hiljaa loiskuttaa...
Mut kautta usman heläjää
Nuo kellot Uspenskin,
Ja niitä tykit säestää
Valleilta Viaporin!
Se mitä lie — miks ammutaan?
Kun rauha maassa on,
Jo ammoin urhot Suomenmaan
Sai verikuolohon!
Ja miksi kellot kilvan soi,
Ja mille hurrataan?
Kun surun seppeleitä, ´voi,
Vain täältä solmitaan...
Ne tahtovat.
Ne tahtovat kaataa mun koivuni
Kotipeltoni veräjän suusta,
Alas maahan mahlat sen juoksuttaa
Ja tuohet kiskoa puusta!
Ne tahtovat häijysti hävittää
Mun ritvani rakkaamman,
Min juurella käkeä kuunnellut oon
Keväthetkeni herttaisimman!
Vaan salli en kaataa mun kaunoistani,
Kotikoivua kultaisinta,
Sen ympäri käyn kuni vartija vain
Ja vahva on vartijan rinta!
Minä soisinko raiskata rakkahintain
Ja sen silpoa valkoista vyötä?
Ei! — taistella tahdon ma omastain
Ja tehdä tarmolla työtä!
Ja jos minun koivuni kaadettais
Väkivalloin ja raakuudella:
Niin varmaan sen kaatumus maksettais
Minun rintani hurmehella!...
Ne tahtovat anastaa aittani mun
Ja mun saunani raunioks raastaa,
Ne uhmaavat viedä mun poikani pois
Ja heponi ainoan haasta:
Ja heittää pirttini kylmilleen...
Ja jättää auki sen uksen...
Ja ryöstää seinältä kanteleen...
Ja hyllyltä katkismuksen —
Ne tahtovat muuttaa ja musertaa
Mitä kalleinta kasvatti syntymämaa.
Ne ilkkuen käskevät valjastamaan
Mun varsani varkahan matkaan,
Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan
Oi! Mitä kaikkea vaatinevatkaan:
Sillä niillä on valta ja ruhtinuus
Ja maallisen mahdin voimakkuus...
Mut Herra on suuri ja väkevä,
Ja kerran on päivä se saava:
Kun sortajan silmä on näkevä,
Miten koski sen kirvehen haava,
Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen,
Ken väkisin viety ois orjuuteen! —
Ja silloin on Suomessa sunnuntai
Ja sen pirteissä pyhäinen rauha,
Ja käki taas helskyvi koivussai,
Ja tuulonen lietsovi lauha,
Ja laajoina laihot ne aaltoaa,
Ja saunat notkoissa savuaa...
Ja silloin itkee mun muistoni vaan
Sitä mennyttä murhettansa:
Kun arkana asteli aurallaan
Tämä korven kyntäjä-kansa,
Ja kuink oli pilvistä, pimeää...
Ja ilma niin raskasta hengittää!
Panettelijalle.
Käy tänne vain mies mieletön,
Suursuinen muukalainen,
Käy tänne pian ja tarkasta
Kuin toimii Suomalainen!
Saat nähdä että tääll' on maa,
Miss' ei oo koskaan "rauhaa" —
Näet hongat tääll' ain humajaa
Ja kosket korkein pauhaa!
Mut "kapinaa" jos kaivannet,
Käy korpeen vaanimahan:
Stell' hallaa vastaan vaino käy,
Ja suurta suunnitahan:
Siell' liitot salaa solmitaan:
"Hei veljet kiinni tuohon!"
Jo rauta välkkää, huuto soi,
Ja kiinni käydään — suohon.
Niin, vaarallista tosiaan,
Kun kuokka kohoaapi,
Se työ on "selvää kapinaa",
Mi verta kiihoittaapi!
Oulunjärvellä.
Tervamiesten laulu.
Tuoll' Oulunjärvellä aallot
Ne huuhtovat rantojaan,
Siell' liekkuvat tuhannet purret
Ja purjeet on pingallaan,
Siell' liehuvat harmajat hapset
Ja kiiltävi pellavapää —
Ne on Pohjolan pontevat lapset,
Jotka tuulessa viilettää:
"Me olemme korpien kansa
Ja vaarojen valtiaat,
Ikiajoista meillä on olleet
Omat tapamme tarmokkaat:
Me pilkomme petäjöitä
Ja karhuja kaadamme,
Me huokaamme hallaöitä,
Mut rauhassa raadamme.
Ei etelän rikkaus meitä
Pois Pohjasta houkuttele,
Joka käynyt on polkuteitä,
Sitä vaunut ei viekottele;
Joka saanut on salossa suojaa,
Sitä linnat liikuta ei —
Minä kirkossa kiittelen Luojaa,
Joka korpien kätköön mun vei!
Mut virtojen läikkyvät laineet
Ja suvannot ne tyynekkäät,
Ja koskien pauhaavat paineet
Ja järvien tuulispäät —
Kas niiss' olen armaassa työssä,
Kun airot ja aallot soi,
Ja mun Pohjani valo-yössä
Näin venhoni viehkuroi!
Kas niissä mun luontoni laulaa
Ja mun sieluni sirkistyy,
Kuin kaakkuri nostan ma kaulaa,
Ja mun mieleni miehistyy;
Ja kun pelvotta perässä purren
Alas höllötän myötäiseen —
Kuka surkea silloin surren
Jäis huoleen ja murheeseen?
Hei tervatyttäret tummat
Mun kanssani riemuitkaa!
Niin paljonhan kaunista tarjoo
Tämä virtojen viileä maa,
Niin paljonaan täällä on hyvää,
Mitä muualla saisi ma en,
Mun korpeni rauhaa syvää —
Sitä iäti siunaelen!"
Tulva.
(Kesäkuulla 1899).
Nousee tulva! Nousee tulva!
Paisuu yli äyrästen,
Niityt vaipuu vetten alle,
Ladot liikkuu jyristen,
Nousee, paisuu yhä vaan
Tulva yli Suomenmaan.
Herran kiitos, viel' on meillä
Missä jalansijaa saa:
Tuhatjärvein maassa seisoo
Tuhat vuorta korkeaa —
Niille veikot kiivetkää,
Rientäkää, oi rientäkää!
Tuolla kaatui kankaan honka,
Suistui suulleen suuri puu,
Tuolla rannan kaunis koivu
Kaltahaltaan kallistuu;
Virta viepi, kuunnelkaa
Tulvan tummaa kohinaa!
Verkkomajat, vesimyllyt
Vieremillä virran sen,
Kivet, kannot, multamöykyt —
Kaikki vie se temmaten;
Kuulkaa sitä rytäkkää,
Luonnon suurta mylläkkää!
Paetkaatte siskot, veikot,
Vuorten päälle paetkaa,
Ettei hiiden vesipeikot
Ehtis teitä saavuttaa,
Minkä voitte pelastaa,
Ottakaa, se ottakaa!
Katsokaa, jo aallot lyövät
Rantasaunan permantoon,
Saunan, jossa lasna lauloin,
Jossa syntynyt ma oon...
Jossa sikis ajatus: —
Kotirannan rakkaus!
Herran kiitos, viel' on meillä
Missä jalansijaa saa,
Tuhatjärvein maassa seisoo
Tuhat vuorta korkeaa,
Niille kilvan kiivetkää,
Rientäkää, oi rientäkää!
Jos on virta viljat vienyt,
Tulva pellot peittänyt,
Jos on vesi niityt niellyt,
Heinäladot heittänyt,
Viel' ei viime hetki lyö,
Vielä auttaa viisas työ!
Kell' on maja matalalla,
Senpä tulva tuhoaa,
Kell' on koto korkealla,
Sepä suojass' olla saa —
Veikot käykää veistohon;
Pirtti päälle — kallion!
Raketkaatte honkahuone
Päivän nousun kummulle,
Uudet pellot perkatkaatte
Viipymättä vierelle;
Aura tänne! Kyntäkää —
Vielä kylvää ennättää!...
Katsokaa, jo suvi saapui,
Nurmen kukat heloittaa,
Lauhat ilmavirrat liikkuu,
Pihlajaiset tuoksahtaa,
Käki kukkuu, rastas soi —
Pohjan kesäöitä oi!
Herran kiitos, kohta meiltä
Uudet pirtit kohoaa,
Tuhatjärvein maassa seisoo
Tuhat vuotta korkeaa:
Täällä, täällä asukaa —
Vielä elää kannattaa!
Vietä täällä viljat kypsyy,
Hennot laihot heilimöi!
Vielä silmä ilost' itkee,
Vaikka nyt se kyynelöi!
Koittaa uusi Juhannus: —
Suomenkansan oikeus!
Suomen enkeli.
Yö mustana verhosi verisen maan.
Hän liiteli muureja pitkin:
Niin mont' oli kaatunut voimassaan —
Niin mont' oli murtanut viekkaus vaan!
Ja hän istui maahan ja itki.
Ja sydämmin syvästi suruisin
Hän katseensa vainaihin heitti,
Ja kätösin hellin ja pehmoisin
Hän siveli koriseviin rintoihin —
Ja ne siivin valkoisin peitti.
Ja hän lepäsi siinä ja rukoili,
Ken ymmärsi rukoustansa?
Yön usmat ne raakoina aaltoili,
Maan huokaus ääniä huuhuili: —
Oi pelastaos Pohjolan kansa!
Mut koskapa öisestä murheestaan
Taas auersi armias aamu,
Ja uhkasi piiritys pauhullaan —
Niin kuule kuin linnasta kuiskaillaan:
Nous muurilla valkea haamu.
Ja haamun sen lempeän nähdessään
Käsi karkaajan hervahtaapi,
Ja surman nuolta jo tähdätessään
Lyö rintoihinsa se verissään
Ja taapäin horjahtaapi...!
Mistä kulkee Pohjan lasten polku?
Mistä kulkee Pohjan lasten polku,
Miss' on rastit kovan onnen kansan?
Tuosta kulkee Pohjan lasten polku,
Tuoss' on rastit kovan onnen kansan:
Polkuna on Pontevuus ja Tahto,
Rastina on Rakkaus ja Usko,
Suunnan neuvoo Toivo ynnä Totuus!
Elokuulla.
Kupaat Kiannan järvellä
käyvät korkealla,
murheellisna murtuvat
rannan kuusten alla.
Rannan kuuset tohisee,
huokaa petäjäiset,
karikoissa ärjyin soi
aallot vaahtopäiset.
Lokki luodon liepeiltä
lentää suipposiipi,
kirkuu nälkää, ilmahan
vastatuulta kiipii.
Pilvet kiirii pimeät,
vyöryy voimakkaina,
eespäin avaruuksissa
tuuli noita painaa...
Kenpä Niskanseljällä
valkopurjein kiitää,
myrskylinnun lailla myös
vettä viistäin liitää?
— Poika hurja, avopää,
Poika pohjalainen,
luonnon raivon lempijä,
tuulen tuttavainen!
Oi väärin, väärin!
(Nuorille).
Jos suomenkieltä poljetaan
saleissa Suomalaisten
ja vieras kieli kilkattaa
vain siellä vuoksi — naisten,
niin miehuuton
se miesi on,
ken otti oudon kantelon —
ja väärin, väärin on se kansalleni tehty!
Ken lasna kuuli kuiskehet
salojen siimeksessä,
ken humut huomas korpipuun
siell' lehtoin liepehessä,
niin eikö hän
sen värinän
myös kuullut käyvän syämmessään:
ne että kaikki lauloi — kieltä kalevaista?
Siis teitä veikot ainiaan
ma moitin surkutellen,
kun moni syyttäen "rakkauttaan"
jäi kylmäks kantelellen:
sen rikki löi
— ja sanans söi —
ja pirstat "piioillensa" möi —
oi väärin, väärin on se kansalleni tehty!
Kulki Suomessa soturi.
Kulki Suomessa soturi,
Astui aikansa ritari,
Lipun nostaja — kalman kantaja,
Kohlun kostaja — avun antaja,
Raikas raivaaja kovan korven,
Suora soittaja sotatorven,
Aina pelvoton, ikinuori,
Tulta syöksevä tulivuori,
Heimon helmi ja suvun sormi,
Pylväs kansani kalevaisen...
Kaatui sankari haavoihinsa,
Suistui suulleen se suuri urho,
Sortui niinkuin sortuu honka
Vanhuudestansa vavahdellen,
Koska ampuupi salamyrsky —
Luonnon oikku, jot' emme tunne!
Miksi vaikeevat harpunlyöjät,
Miksei kielensä hällen helky,
Koska maassa nyt makaa urho,
Ajan tuulihin turtuneena?
Suomenkielen riemulaulu.
"Meill' on vielä kesken paljon puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä!"
Oksanen.
Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu,
Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu,
Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa,
Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa
Niin soipi, huminoipi suomenkieli,
Viiskielisen kantelemme kaiku!
Niinkuin havu, joka hangen alla rippuu,
Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu,
Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu,
Niinkuin ulpu vilinässä virran juoksun —
Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli,
Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!
Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy,
Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy,
Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi,
Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi —
Niin säilyy, säihkyy, kestää suomenkieli,
Ja arvoltaan ei ikinänsä astu!
Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii,
Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii,
Niinkuin kansa, joka synnyinmaataan kiittää,
Missä saunan sai ja pellon viljan niittää —
Niin lemmin, rakastan sua suomenkieli,
Ja yli muiden kielten jumaloitsen!
Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa,
Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan,
Tai kuin rusko, joka punertaen koittaa,
Aamun airueena nousee, hehkuu, voittaa —
Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli,
Syttää sydämmet ja kaikki esteet murtaa!
(Helsinki 7/3 99.)
Te piirtäkää lehdille historian!
Te piirtäkää lehdille historian:
Tämä kansa, mi katveessa nukkui,
Se nous kuni kontio korvestaan,
Kun vuossata hyökyynsä hukkui,
Se nousi ja katseli ympäri pään,
Kuka rikkoo rantojen rauhaa,
Kuka kunnoton ryöstäen rynnistää,
Ajan laine miks pöyhkänä pauhaa?
Ja ääriltä Laatokan lahdelmain
Taka Tornion tunturimaita
Tuli Suomen karhut ne kaahlostain
Yli hankia harjakkaita,
Saman korven honkia kuunnelleet,
Saman lähtehen juoneet vettä,
Saman tuskan ne nyt oli tunteneet,
Kun ponsi ne uhkasi pettää!
Te piirtäkää lehdille historian,
Siis piirtäkäätte se syvään:
Tämä kansa, mi kanteetta tuomittiin,
Ei uupunut uskosta yhtään!
Se tuomarin jalkojen juurehen riens
Ja huusi sen peittelemättä:
"Tuomari! Vääryys on tapahtunut,
Ja me vaadimme puhdasta kättä!"
Te piirtäkää lehdille historian
Ja sen reunoille pankaa te risti:
Hän, tuomari tulijaa tuntenut ei,
Vaan okaan sen onnehen pisti —
Ja hän käski sen mennä ja olla vait
Ja hän toivoi sen torkkuvan silleen,
Ja hän julisti käyntiin ne käppyrät lait
Sekä nyökkäsi ystävilleen...
Te piirtäkää lehdille historian:
Tämä kansa ei kapinata nosta!
Mut kansanpa kaitselmus nostavi sen
Ja kansojen Jumala, mi kostaa!
Ja eipä se enää nukkua voi
Joka ruoskalla herätettiin,
Sen sormissa aina sen suhina soi,
Jos vaikka se vapautettiin!
— Ja ne lehdet ne kerran kertoa voi:
Se kansa, min turma jo koitti,
Se parvi, mi pienenä tappion sai —
Ylivoimansa kuitenkin voitti;
Niin, voitti! Ja voitonpa ääniä sen
Koko Euroopan torvet ne soitti,
Ja se riemussa tuhanten rintojen
Elon kruunulla aateloittiin!
Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.
Tämä tuoli, tumma tuoli,
Hiljallensa kiikkuu,
Tämän tuolin penkin päältä
Suomen maine liikkuu!
Tällä tuolilla istunut
Se on se Lönnrot suuri,
Tämän tuolin tunnelmiss
On Kalevalan juuri...
Tässä ukko souteli
Ja soitteli kanneltansa,
Tässä tuumi, tupakoi
Ja kaateli kahviansa.
Tähän ukko uuvuksissa
Unehenkin vaipui,
Piippu putos, tuli sammui,
Sauhu kattoon haipui...
Tässä on oiva olla,
Hyvä hyräellä,
Suomen kansan runoutta
Mielin mietiskellä.
Tämä tuoli tehty onpi
Suomen korven puusta —
Tämä laulu laulettu
On Pohjan pojan suusta.
Kiiku tuoli, liiku hiljaa,
Keinu kepeästi,
Muisto elää — muiston kannel
Soipi heleästi!
Vielä huokuu Ilkan henki...
Vielä huokuu Ilkan henki
salomailla Pohjanmaan,
Vielä vierii Vesainenkin
veressämme toisinaan,
Vielä täältä sota soi,
kiehuu, kuohuu, kullervoi!
Vielä linnaleirin painot
raskahasti muistetaan,
Nuijasodan verivainot
vielä nekin tunnetaan,
Vielä eistä vapauden
töytäis rajaryskeesen!
Viel, — jos huovit Fleming marskin
haudoistansa karkoais,
Viel, jos alta ikeen karskin
Pohjan rahvas huokoais:
Vielä, vieköön, Ilkankin
nousee pää — vaikk' katkeskin!...
Mut ei enää nuijat puiset
Heilu, eikä kirvehet,
Vaikka miesten nyrkit luiset
vielä kutkuu entiset —
Muistot hurmekapinain
opiks on nyt heille vain.
Niinkuin ukkonen, mi kaukaa
pilvissänsä jyristää,
salaa yössä salamoitsee,
tantereita täristää...
Niin myös poijat Pohjanmaan
tulta kantaa rinnoissaan!
— Oikein veikot, sep' on oikein:
näinpä kuiten taistellaan,
Näinpä surunmalja haikein
miesnä vasta maistellaan,
Tavat vanhat — kuolkoot vaan,
voima olkoon ennallaan! —
Vielä huokuu Ilkan henki
salomailla Pohjanmaan,
Vielä vierii Vesainenkin
veressämme toisinaan,
Vielä täällä sota soi,
kiehuu, kuohuu, kullervoi!
8/2 1900.
"Eläköön Suomi!"
Tuuli se raivosi rannan puissa,
Ja vuorina syöksyivät vaahtoiset laineet,
Kun pauhasi ankara myrsky —
Mut minä huusin, huusin vain:
Eläköön! — Eläköön Suomi!
Tuuli se raivosi rannan puissa,
Ja korvesta kuului vihainen ryske,
Kun kaatuivat jymisten hongat —
Mut minä huusin, huusin vain:
Eläköön! — Eläköön Suomi!
Ulapan valkeat purjeet ne vaipui
Ja pursien pirstoja rantahan vieri,
Kun vaikeni hukkuvain huudot —
Mut minä seisoin ja huusin vain:
Eläköön! — Eläköön Suomi!
Ja oli kuin aallot ja kaatuvat hongat
Sen ulvovan tuulen alla ois soineet
Ja myrskyssä murtuen yhtyneet lauluun:
Eläköön! — Eläköön Suomi!
1/10 99.
Pirulinna.
Ja perkele istuvi linnassaan
Ja käskyjä ympäri jakaa,
Kas mitalit on ryötällä rinnassaan,
Vaikk' häntä sen häilyvi takaa.
Ja pikkupirut ne kumartelee
Ja ottavat "oortelit" vastaan,
Ja toiset sarviaan käyristelee
Ja toiset lantteja lastaa.
Ja ukset ne ulvoo, saranat ne soi,
Yhä uusia sisähän saapuu,
Ja toisilla paita on punainen toi,
Ja toisilla munkin kaapu...
"Taas olemme verkkoja heitelleet
Ja ne verkot ne vertoja kestää —
Ja murhatut olemme me peitelleet
Ja pyydämme veremme pestä!"
Näin kertoi se kaikista kamalin:
Ilon ulvahdus käy läpi linnan,
Ja itse pääpiru lukevi
Sen kourahan korvaushinnan...
Ne nuuskivat katujen nurkissa,
Ne kärkkyvät konnien kieltä,
Ne töytäävät tummissa turkissaan
Ja koppovat kulkijat tieltä...
Daavid.
Tuo Daavid muinen kivellä löi otsaan Goljatin,
Vaikk' olikin mies piskuisin riveissä Israelin
Ja Goljat kaatui korahtain ja pyörtyi iskustaan,
Ja jättiläistä hirmuista riens Daavid tappamaan.
Ja Daavid tappoi Goljatin ja leikkas julman pään
Ja vainolaisen edessä sen nosti käsillään
Mut vainolainen vavisten läks hurjaan'pakohon:
"Se poika ei oo ihminen — se jumalista on!"
Ja nuorukaisen ympäröi nyt parvi Israelin
Ja riemuellen huuteli: "oi terve uljahin!"
Mut Daavidi hän lausui noin polvilleen langeten:
"Hän pilkkas meidän Jumalaa, siks tapoin koiran sen!"
— Oi jospa lailla Israelin myös meidän heimo lois
Helmoistaan hengen sankarin, sen lingota noin vois
Kun astuu vainon hirviö ja sille huutelee
Ja lailla kolkon Goljatin sen Herraa herjailee!
Laulu Suuresta Lännestä.
Virran viheriällä rannalla
Tuolla kaukana Amerikassa
Me istuimme palmujen juurella
Kotimaatamme muistelemassa.
Koska päivä läntehen laskeutui
Ja veripunaisna hohti,
Niin mielemme kaihoten kohoutui
Noita Pohjolan seutuja kohti:
"Tämä palmu se oisi niin vihanta,
Tämä virta se oisi niin vilpas,
Mut ihanampi, oi syntymämaa,
Oli mulle utuinen sun iltas!
Oi toisin sieltä ne metsät soi,
Oi toisin tuomet ne tuoksui,
Ah armaammin aallot siell' ailakoi,
Ja visersi virtojen juoksu!
Ja toinenpa siell' oli totuuskin,
Ja toinenpa toimien laatu,
Ja suurempi kuiten sen rikkauskin,
Jos lie sitä niukemmin saatu!
Nyt täällä mun käteni työskentelee
Ja ruumis saa runsasta ruokaa —
Mut siellä mun sieluni vaeltelee
Ja Suomeen mun henkeni huokaa!"
Virran viheriällä rannalla
Tuolla kaukana Amerikassa
Näin istuimme palmujen juurella
Tätä laulua laulelemassa.
Loppuruno.
Kun muut kävi patsaita paljahin päin
sekä uhraili seppeleitä,
minä myöskin sen kaiken kaunihin näin
ja riemuten seurasin heitä.
Minä kuulin sen laulujen laajan vuon
lain-leijonan jalkojen alla,
minä tunsin sen leimuvan lämmön — tuon,
jota ryöstä ei ryskävin halla!
Mut mullapa ruusua ollunna ei,
ei liljoja, laakerivöitä —
mun polkuni pois sydänkorpihin vei,
miss' itkin vain itseni öitä...
Toki toinnuin: "enköhän minäkin vois
maan murheissa korttani kantaa,
jos vaikka se vainen halpakin ois —
kun vain sen lemmessä antaa?"
Ja mä ryhdyin ryhmäksi solmeilemaan
katajoita ja angervoita,
en muuta ma tuohon tahtonutkaan
kuin mielikkituoksuja noita.
Sen sullen nyt lähetän, syntymämaa,
tään seppeles, jonk' olen tehnyt:
jos angervo kuihtui jo matkallaan —
on ainakin kataja vehryt.
(Suomussalmella, Runebergin syntymäpäivänä v. 1900.)