Tuohitorvi

"Rallilla ja laululla

oon aikani kuluttanut,

Helluni sievä käytös on

mun mieleni huvittanut..."

(Inkeriläisestä laulusta).

1

Turlita, turlita tuohitorveen —

tahdotko tyttö sä kuulla?

Soitanko, soitanko pienen polskan

sydämmellä ja suulla!

Käki se hongassa helskyttää,

vaan kukko se aidalla huutaa —

Istuppas impi sun luhtisi laitaan

ja heitä se heiluva luuta.

Ja tuohesta torven ma tekasin

tuolla laaksossa kulkeissani

Jos sinä olet se oma kulta,

niin kiiku mun polvellani.

Ja poika se on kuin pohjanpalo

ja tyttö kuin illanrusko —

Annanko laulaa sen sinisen linnun,

jos et sä muuten usko?

Turlita, turlita tuohitorveen —

heleä on herjalla ääni,

Tämänpä poijan torvi se kuuluu

kolmen kirkon lääniin!

2

Voi sua paju, punapaju

pienen puron partahalla...

eikö sua paju rukka

pakkasessa palele?

Kestä, kestä keväthankiin

että lämmin ilman läikkä

nuorta rintaas suuteleisi,

urpus jälleen aukaseisi!

Sitten solmin oksistasi

seppeleisen ruskeaisen,

kullalleni kantelen sen

kesän ensi enteheksi.

3

Sain minä kiinni lintusen

ja laulatin kämmenellä

Ei minun kultani vanha oo,

se on toiselta kymmeneltä.

Katajassa kaunis marja,

tuo tuli poimituksi —

Niin se tämä pikku tyttö

tuli huomatuksi.

Punainen tuli sammalessa

salaisesti hiipii —

Minun kultani veitikka on

ja kaulaankin se kiipii!

4

Kas kuinka kirkkaasti aurinko paistaa

kotikuusten latvaan,

Latvat ne häilyy, räystäät ne tippuu,

Hanget ne lähtee matkaan.

Kevät, kevät, jo sinun henkes

tunnen ma ilman teillä,

Hajusi hienon havupuissa,

soittelos seljänteillä!

Pikkulinnut ne piiskutellen

erämaihinsa lentää:

"Täällä me olemme syntyneet

ja täällä on kotimme sentään!"

Laula, laula laakson lintu

viserrä entislailla,

Kevät se tulee, etelästä tuulee,

tuoksu jo tuntuu mailla!

5

Poljen jalkaa ja laulun laitan

tän kylän tyttäristä,

Monta on siellä kaunista,

vaan Annipa armain niistä.

Anni se armain kuljetti mun

sen viheriän niityn laitaan,

Kuiskasi hiljaa hilpeä tuo:

"mepä ystävät olla taitaan!"

Niin ystäväthän me olemme,

sitä eihän auta nyt kieltää,

Ja emmepä enää palata voi

tältä rakkautemme tieltä!

6

Mikä siellä sydänyöllä

honkapuissa paukkuu?

hiidetkö ne hirnuvat,

vai koiratko ne haukkuu?

Jos sinä olet hiiden hirmu.

tule ulos sieltä,

Mull' on matka kullan luo,

enkä mä väisty tieltä!

Tämä poika, uljas poika,

piruja ei se pelkää,

Vielä on virsta kangasta

ja toinen on järven selkää.

Tämä poika, uljas poika,

hiihtelee ja laulaa,

Metsä se on niin pimeä

ja paholainen nauraa.

Naura piru, hauku piru,

puita paukuttele —

Etpä nuorta rakkautta

multa säikyttele!

7

Avaa impi ikkunasi,

avaa hiljallensa,

Ettei kuulis kylän ämmät

koirankorvinensa.

Nosta lilja liepehelle

ettei katkeaisi,

Laske tänne kaulahelmet

että kiinni saisin.

Hiljaa, hiljaa — tällä lailla

taivaaseen nyt kiivin.

Tällä lailla, nuori poika,

lennän lemmen siivin!

8

Kultani koti ja kukkaistarha

ne pilkoittaapi tuolta,

Punainen silta on puolitiessä

ja korpi on kahta puolta.

Tule sinä kultani illalla

sen punaisen sillan laitaan:

Viimeisen kerran, viimmeisen kerran

toistaan nyt nähdä taitaan.

9

Helluni mulle kirjoitti

ja mainitsi rakkauttansa,

Vaan kuinkas taidan uskoa

sitä hulivili-luontoansa?

Helluni lieppaa Helsingissä

ja näkee se siellä muita,

Voiko mun helluni vastustaa

noita maaliman viekasteluita?

Helluni on niin kaunis ja nuori

ja herkkä kuin haavan lehti —

Ei minun helluni muistakkaan

mikä vala me täällä jo tehtiin.

Hellulleni minä kirjan laitan

että voi kun on ikävä mulla,

Et sinä saa mua jättää näin,

sinun täytyy takasin tulla!

10

Minä hiihtelin aamuruskon aikaan

noita Yliperän rantoja kohti,

Ja se aamu oli pakkanen ja raikas

ja kuu yli hongikon hohti...

Ja ne kuuset, jotka korvessa kasvoi,

nepä rasahteli paukahdellen,

Ja ne jäät, jotka järveä kattoi

nepä jylisivät ulvahdellen...

Ja katso: yli huurteisen metsän

tulenpalavana aurinko nousi,

Ja minä muistin sen mennehen kesän,

kun ystäväni sivu tästä sousi!

11

Tän kylän tyttäret kantoivat

mun päähäni vihreän ruunun,

Kun minä poloinen polvistuin,

niin lentivät aivan suuhun.

Kyllähän suutelo suloinen on,

jos vain se on vaaratonta,

"Mut teillä on vehkehet viekkahat

ja teitä on liian monta!"

12

Raitilla on rallatus

ja Iiklatus ja laulu,

posetiivit soittelee

ja kuuluu poikain nauru.

Eihän täällä siivon likan

sopis oleskella,

Siivon likan asia

ois kainosti kuleskella.

Tääll' on leikki levoton

ja juopporallin pauhu,

Hoiperrus ja hoijakat

ja sikarien sauhu.

Lähetään jo kulta pois

ja palatahan pikaa,

Ettei ottais hienot helmat

markkinoilta likaa!

13

Kulta läksi lietsuhun

ja meni kyliin yöksi

Mitäs ottaa tyttö rukka

itselleen nyt työksi?

Minun kultani ryyppäilee

ja paitansakin pelaa,

Neljän kuninkaan lakikirjaa

se minun kultani selaa.

Eikös mammas varottanut

"Älä sie pelaa!"

Varotti hän varmasti,

mut sie vain laulat: helaa

Laula sie ja rallita

ja korttiakin heitä:

Annan sulle sormuksen

ja erokahvit keitän!

14

On niitä muitai hyviä kuin

tuo Koivulan kaunis Katri —

Sun helialiraa, minä laulelen vaan:

kuin Koivulan kaunis Katri!

Ja älä sinä niskojas nakkele,

vaan ole sinä siivommalla —

Sun helialiraa, minä laulelen vaan:

että ole sinä siivommalla!

Ja muistatkos sinä sitäkin iltaa

kun suuta ma suikkasin sulle?

Sun helialiraa, niin muistele vaan:

kun suuta ma suikkasin sulle!

Ja silloinhan sinä olitkin

kuin heiluva nurmen heinä —

Sun helialiraa, ihan tosiaan:

kuin heiluva nurmen heinä!

15

Uljaat poijat ne purjehtii

keskeltä järven selkää,

Vaikka se myrskykin möyryten käy,

eivät he aaltoja pelkää!

Uljaat poijat ne uljailee

sillä uljaalla luonnollansa:

Seilit kallella, nuorat tallella —

tyttö polvellansa!

16

Lähtään nuoret niitylle,

jo päivä kulta paistaa,

Pääskyt jo laulaa, kellot jo kalkkaa,

nurmen helmet ne loistaa!

Niin on nuorten sydämmet

kuin kesäaamun mieli:

Poika se on kuin airon loiske

ja tyttö kuin linnun kieli!

Ei oo poika leppäpehko

eikä varvan lastu —

Eikä ne joka joutamasta

tytön silmät kastu!

Suomenniemi, Suomenniemi,

eikös kelpaa kiittää,

Haravat heiluu, sierat soittaa,

viikate luhtaa niittää!

17

Hurjalla, hurjalla hengellä

ja nuorella sydämmellä —

Niillä ma kultani linnasta ryöstän

ja aijon kiidätellä.

Kavion kapse ja kannushelske

yössä saapi soittaa —

Eikä se tuimin tuulikaan

mun kulkuain voi voittaa!

18

Soita sinä Suomen impi sillä heleällä kantelella,

Niin ne Pohjan poikaset sua raskii rakastella.

Suomen poika, sarkanuttu, ei ole herrain pilkka —

Sarka on Suomen panssari, josta nuolet tylsinä kilkkaa.

Ja keikariherrat ne luulivat sillä hienoiksi tulevansa,

Kun oli vaate verasta ja ruotsi huulillansa.

Ei se ole oikea, joka saksallansa solkkaa,

Kun se Oulussa oleksii ja tanssii Suomen polkkaa.

Ei se ole oikea, joka kylän tieltä hylkii,

Sillä on veri vierasta ja sydän pitkin kylkii.

Se se onpi oikea, joka rakkautensa näyttää,

Antaa arvon totellei, vaan suomenkieltä käyttää.

Soita sinä Suomen impi sillä äitisi kantelella,

Niin ne poijat muistelee sua sotatanterella.

19

Ja Tonavan aallot ne tanssivat

niiden kukkarantojen kautta,

Vaan Pohjan koskissa hyppelee

se poikain tukkilautta.

Hei Unkarin poika se pustallansa

orhin seljässä kiitää —

Vaan Suomen poika se suksillansa

tunturin harjoja liitää!

Ja jos minä pääsisin Unkariin

siihen kuninkaan viinitarhaan,

Niin hilssulleni minä laittaisin

sen viinirypäleen parhaan!

20

Oi lennäppäs sinä valkea lintu

sen soutajan synkän kaulaan,

Niin minä lupaan sinulle

sen heisuli-laulun laulaa!

Ja silloin mun suukkoni suotakoon,

kun lempeni lietsoo huulta —

Ja silloin mun lauluni luotakoon,

kun purjeissa tuntuu tuulta.

Mun rintani on kuin järven aalto,

joka rannan ulpua kaulaa,

Kun sinä liekut mun polvellain,

niin siitä mä löydän rauhaa!

21

Etsin, etsin sydäntä

ja iöysin sen kiven alta —

Tyttö oli etelän enkeli

ja poika oli Pohjanmaalta.

Löytäähän sen linnun pesän

vaikka katajasta,

Loimahtaa se helkaliekki

— tervasjuurikasta.

Etsin, etsin sydäntä

ja tässä se nyt palaa —

pyöri ympäri, anna kättä,

pistä sormus salaa!

22

Älä sinä hylkää köyhän lasta,

köyhän miehen lasta,

Sen on emonsa elätellyt

kuin pesässä pienen rastaan.

Ja rikkaan tytön rimssut ne on

vain lasin palaisia,

Vaan rakkaalla on raitahame

ja sanoja salaisia.

23

Ja siskoistani minä yksin jäin

sen avaran maaliman kyytiin,

Kengät pistin ma kainalooni

ja laulukirjan nyytiin.

Et minun itkuani kuulla saa

kuin maantien matalin kukka,

Eikä se joudu raisu tyttö

mieron raitilla hukkaan!

24

Kekrinä, kekrtnä koreat poijat

anturakengässä tanssaa,

Kekrinä kilkkaa kellonvitjat

ja rengas on sormessansa.

Kekrinä, kekrinä soreat piiat

silkkisukassa leppää,

Kekrinä neito kihlat ottaa

siltä, josta se tykkää.

Kekrinä, kekrinä konttiämmät

korvat luimussa haukkuu:

Että ne piiat pestin pistää

oman kullan laukkuun.

25

- Älä sinä poikani purjehdi

sen maailman mammonan perään,

Sillä se pyörii ja purkautuu

kuin lasilta lankakerä!

- En minä emoni etsikkään

sitä routaista rikkautta,

Etsinpä elämän helllyyttä

ja rintani rakkautta!

26

Suvi se sulatti puitten latvat

lumesta vihannaksi —

Tyttö se suuteli nuoren pojan posket

vihasta vapahaksi.

En minä sinua nyt loukata taida

sinä olet kuin Saaronin lilja,

Suutele toinen ja kolmaskin kerta,

niin viihdyn ma alati hiljaa!

Ja murheen lintua kuunnellut

olen kymmenen kylmää kesää,

Se lauleli siitä ettei ollut

raukalla rauhan pesää.

Eikä se musta murheen lintu

sisässäni enää ääntäis,

Jos et vain sinä rakas oma kulta

sitä sydäntäsi minusta kääntäis.

27

Raikulipoika ja hilkarityttö

ne sopii kyllä yhteen,

Vaikka ne kahdella pellolla keikkuu

ja sitoo sen eri lyhteen.

Leikkaa vain sinä ylpeä tyttö

sitä heiluvahelpeistä ruista:

Vielä se tulee tuokin ilta,

kun sirppiäs et sinä muista!

Raikulipoika ja hilkarityttö —

ne Jumala on yhteen luonut,

Eikä oo niistä kumpikaan

siitä surumnaljasta juonut!

28

Ei niin missään niin heleätä heinää

kuin niityllä koivun alla,

Ei niin kellään niin koreata heijaa

kuin poijalla kaipaavalla.

Sinä tulet sieltä ja minä tulen täältä

ja taivas se välkkyy kuin helmi,

Ja sotkat ne soittavat vetten päällä

ja hauvet ne kaisloissa telmii.

Ei niin missään niin sileätä puuta

kuin naapurin virran päällä,

Ei niin kellään niin sulavata suuta

kuin omalla ystävällä.

29

Tuulikki tytär Tapion

Asuvi havumajassa

Kumpuralla korkealla

Kahden lamperon lomassa.

Tuulikki tytär Tapion

Metsän immyt, korven keiju,

Sinisilmä, kullankutri,

Salon neitonen soleva,

Liikkuvi lipisten maita,

Lippakengin lipsuttaapi...

Minne silmät singottavi

- Sinne luopi lemmenlehdet,

Kussa kättä kietaisevi

— Siellä syttääpi sydämmet.

Minne tuohtuna tulevi

- Sinne tuopi tuomen tuoksut,

Kussa kiuruna kohooopi

- Laaksot kaikki kaijuttaapi.

Tuulikki tytär Tapion

Kierteleepi, kiiteleepi,

Kuunteleepi kyykistellen

Pajupensasten takoa.

30

Heijani kamarin lasin alla

on leppälinnulla pesä,

Siellä se sirkutus, lirkutus käy

ja soipi se Suomen kesä.

Heijani kamarin laattia

on koivun varvulla laastu —

Enkä mä heijani kynnyksen yli

kengässä koskaan astu.

Heijani kamarissa kantele soipi

kuin kevään ilmassa tuuli,

Siellä on hienoa, hiljaisaa,

ja raitis on heijani huuli...

31

Punaset posket ja pumpulihame

— nuo vietellä mua koittaa,

Mutta mun sydämmeni totiset tunteet

nuoren sieluni voittaa:

En minä kaikkia kauniita tyttöjä

kiepsahtele kaulaan,

Vaan on mulla lupa heistä

lystikseni laulaa.

32

En mie aina niin iloinen oo

kuin mie päältä näytän,

Mie vain muuten itseäni

hurjan lailla käytän.

En mie aina niin lysti oo,

vaikka mie rallatanki,

Mun on mieleni suruinen

ja syämmessä hanki.

Kesällä keijaa kevyt tuuli,

talvella pieksää tuisku —

Ei ne aina rinnastani

ilonliekit luisku!

33

Järven rannalla humisee

tuo käkkyrälatva mänty —

Niinpä se minunkin sieluni

elämän tuulissa vääntyy...

Kun minä ajattelen lapsuuttain,

suru minut aivan täyttää:

Moni on lapsena lupaava,

mut miehenä murtuvan näyttää.

Voi miksi kiville kitumaan

sen männyn kohtalo määrää?

Jos kankaalle oisi se kasvanut

— ei oisi se vääntynyt väärään

34

Läksin ma aamulla vuoteeltani —

Syksy oli tullut mun maatessani.

Suuntasin kulkuni tuttuhun tarhaan —

Myrsky oli kaatanut tuomipuuni parhaan.

Kukat oli poissa ja nurmi oli kuollut,

Tuuli oli koivuni paljaiksi nuollut.

Otin minä käteheni lehtysen pienen:

Lehtynen mätänevä itsekkin lienen!

Vavisten vaelsin ma polkua pitkin —

Syntini syksyä sisässäni itkin.

35

Punaiset kivet ne rannalla

kuin verellä pirskoiteltu,

Tuulelta pieksetyt ainiaan

ja aalloilta huuhtoeltu...

Eipä ne aallot niitä punaisia kiviä

puhtaiksi taida pestä,

Punaiset kivet ne meren rannalla

tuomiopäivään kestää.

Nuorella poijalla omantunnon tuskat

ja rikokset sydämmellä,

— Eipä ne maailman riemut niitä

taida koskaan hyvitellä.

36

Kerran olin minä reipas ja ripeä

- Nyt minä olen niin talmas ja kipeä.

Kerran uskoin ma elävääni vielä

— Nyt minä lepään murtuneella miellä.

Katselen päivää kuin syksyistä yötä,

En voi ajatella, en tehdä työtä.

Ystävät, ystävät, tuletteko sitten,

Kun olen joukosta pois elävitten?

37

Saaren rantoja astuissani

tuli minun ikäväni:

Että minä olin niin hyljätty

ja onneton elämässäni.

Se suru oli lapsuudesta jo

niin synkästi syämmessä soinut,

Eikä se aaltojen pauhukaan

sitä tuskaa tuutia voinut.

Eikä ne purjeet, mitkä minä näin

ulapalla uiskelemassa,

Enää mun elämääni virittäneet

täss' sielussa sammuvassa...

38

Miksi minä nuori poika

miksi aina suren,

Miksi aina aatkelana

yksikseni kulen?

Iloitseehan ilmakin,

kun on kirkas pouta,

Soitteleehan sorsakin,

kun aaltojansa soutaa.

En minä syyttä itkekkään

ja en minä suotta sure:

Mull' on elo onneton

ja sydämmessä mure.

Mull' on mure synkeä

kuin syvän kaivon vesi,

Ei ne sinne ilolinnut

ikänänsä pesi.

Mull' on huoli huutava

kuin korpikosken pauhu,

Ei se koski konsanaan

laulustansa lauhu.

En minä sitä sure vain

että olen minä ystävättä:

Onpa joskus orvollei

tarjottuna kättä.

Surenpa minä sitä vain

että olen minä olemassa,

Eikä mulle lohtua

lie koko maailmasta!

39

Nyt mun täytyy lähteä

ja kotikylä jättää,

Viime kerran puristaa

saatte nyt mun kättä.

Näin se poika poi'es saa

taaton tanterilta,

Näin se kuopus karkoaa

maamon manterilta.

Syksyn tuulet puhaltaa,

kuusten latvat nuojaa —

Maailman raitti alituinen,

ei oo siellä suojaa.

Siukku siivo laitettiin

pirtin paistajaksi,

Veikko nuori tuomittiin

seljän seilaajaksi.

Siihen asti poika on

mieron mailla yksin

Kuin se oman kullan saa

sydän-syleilyksin.

Nyt mun täytyy lähteä

ja nyt mun täytyy mennä,

Hevoset hirnuu, pimeä joutuu,

— palannenko ma enää!

40

La mie laulan lapsen virttä,

Liekkuvirttä lasettelen

Pienen pirtin karsinassa,

Kun on soitsu sammumassa,

Seinäsirkka sirrittääpi,

Rukkihyrrä hyrrittääpi,

Uniukko uunin päällä

Liekuistani katseleepi —

Uniukko kuunteleepi,

Kuin se moamo lauleleepi:

Tule tänne uniukko,

Astu alas liekun luokse,

Sio lapsen silmät kiinni,

Sio silmät, kuro kulmat,

Sio silkkirihmoillasi,

Kuro kultalangoillasi —

Liekuiseni, lintuiseni,

Kullankiuru kaunoiseni,

Jo nyt karsta katkeaapi

Sirkan lamppu liukahtaapi,

Moamon rukki pysähtyypi,

Pirtti hiljaa hämärtyypi,

Uniukko vieress' seisoo,

Itse lasta liekuttaapi,

Lapsi leijuu unen mailla,

Leivosena lenteleepi

Yli kukkanurmikoiden —

Siellä paistaa kirkas päivä,

Seijastaapi sinitaivas...

[Muutamat säkeet sovitetut inkeriläisestä laulusta.]

* * *

Mitä minä tunnen, sen minä tiedän.

Mitä minä tahdon, tiedä ma en.

Elämä se suuri suruinen aalto

loiskivi uneen mua uuvuttaen...

Soipa kieli.

Olin istunut illalla itseksein

Ja mun soitellut kanneltani,

Ja ne vanhat laulut oli herättäneet

Monta muistoa sielussani.

Yö saapunut oli jo ympärilläni,

Kun laskin sen kädestäni,

Mut yksipä kieli viel soimahan jäi

Minun kantelo-ystävästäni.

Se soi niin kauvan, niin kauvan se soi

Ja se soi niin kaihoisasti,

Sillä se oli sydämmeni sävel tuo,

Joka silmäni vesiin kasti.

Erämaan puut.

Naavakuusi, naanakoivu

Suolla surren rinnakkaan

Kesäyönä kuiskutteli

Autiosta olostaan:

"Jospa kerran toisihimme

Nojaella voisimme,

Varmaan silloin sydämmissä

Onnekkaammat oisimme!"

Äänet oudot Luoja kuuli

Hattaralla uinuissaan,

Pienet enkelinsä laski

Alas maille katsomaan.

Palas enkelit ne pienet

Itkusilmin kertoen:

"Näimme suolla kaksi puuta

Toisiansa kaihoten!"

Heltyi Luojan herkkä mieli,

Astui luokse kaihovain:

"Suru yksikseen on synkkä,

Kepeämpi kaksin vain!"

Naavakuusi, naanakoivu

Nyt ne kasvaa yhtehen,

Kohtalonsa kovan onnen

Yksin voimin kantaen.

Marmoripatsas.

Miten voivat nuo hohtavat silmät

noin tunnotta tuijottaa?

Ne kirkkaudellansa kietoo,

mut vilullaan vieroittaa.

Sinä olet kuin marmoripatsas,

niin kylmä ja kaunoinen,

Kuin tahansa sinua tutkin —

sydänlämpöäs löydä mä en!

Vanhalla vintillä kummittelee.

Vanhalla vintillä kummitteleepi.

Kuuletko — ullakon ukset ne käy,

Laattiat oudosti rusahteleepi

Nyt joku loukkoon kyyristäy...

Ken se? Ken se?

Siellä ne vanhojen saappaiden kanssa

Konttoorin nurkissa kolistelee,

Toiset tohveli-jalassa tanssaa,

Toiset kelloja kalistelee...

Ken se? Ken se?

Siellä on vanhoja kirjoja valli,

Kaulaton pullo ja puntaripuu...

Kaikki ne heittävät mullin mallin,

Pystyssä tukka ja irvissä suu...

Ken se? Ken se?

Siellä on isoisän kalottimyssy,

Kinkerikalkki ja paslikkavyö...

Siellä on piiput ja ruostunut pyssy —

Lempoko pyssyä seinähän lyö?

Ken se? Ken se?

Siellä se kipsinen Mozarti makaa,

Haljennut harppu... hyi! — hirveää:

Senkin nyt löysivät romujen takaa,

Koettavat kieliä helkyttää...!

Ken se? — Ken se? — — —

Liekkö se viima ja ulvova tuuli,

Joka vain korviini koskettelee,

Mutta se varma on että sen kuulin: —

Vanhalla vintillä kummittelee!

Aavikko.

Näen aavikon laajan ja huutavan lapsen

Sen aavikon laajan laidalla,

Näen itkevät silmät ja liehuvan hapsen

Sen lapsen pellavapaidalla.

Se lapsi se eksyi parvesta muiden

Niin kauaksi marjamatkallaan,

Se kuuli huminan korven puiden

Ja puutpa sen huumasi humullaan.

Mut minnekkä kaikkosi kumppanit nuoret,

Ne riensikö myös yli aavikon tään?

Hän huutavi — kaukaa vastaavat vuoret,

Vaan kuulu ei hiiskausta pienintäkään.

Hän juoksevi askelen, juoksevi monta

Päin aavikon laajahan lakeaan,

Se aavikko onpi niin ilotonta,

Ja käärmeet ne liikkuvat pensaissaan.

Se aavikko lasta niin kammottaapi,

Se sydäntä herkkää sen kouristaa,

Hän juoksevi, suulleen tuuskahtaapi,

Ja nousee ja juoksevi uudestaan...

Kolkuttaja.

Ken kolkuttaa mun ikkunani alla

näin myöhään?

Kun lamppu sammutettu on

ja levon aika...

Ken siellä, ken! — Sa vastaa?

— — — — — — — — — —

"Vait herra: olen hornan henki

Lähteistä tuntos tahraisen,

Sua vaadin syksy-yössä purteheni

Pois myrskyyn halki järven sen:

Miss' aalto polttaa, tuuli liekitsee,

Ja rannan tuomet tuomiota laulaa,

Miss' synkkä korppikotka rääkyilee,

Ja kadotusta sulle paadet pauhaa,

Miss' olet kaksin kanss' sen hirmuisen:

Jumalan — koston, painon rikosten!"

Minä uhmasin olla jumala.

Minä uhmasin olla jumala

Täynnä tarmoa siveyden,

Minä tahdoin murhata maailman

Pahat himoni hilliten.

Minä kasvoin päivästä päivähän

Ja veressäni vahvistuin,

Minä olin jo ylempi ystäviäin

Ja voittoni varmaksi luin...

Minä olinkin katkeeva korsi vain

Ja lankeeva lapsonen,

Minä olinkin sairas — jo uhmassain

Ja pelkkä ihminen!

Unissakulkija.

Olen unissakulkija kuutamoyön

Joka kattojen harjoja hiipii,

Siell' alhaalla kasvavi kansan joukko:

"Voi hullua missä se kiipii!"

Mut älkää te huudolla häiritkö

Etten alas harjalta putoo,

Näettekö: enkeli eilläni astuu,

Sinisiltoja minulle kutoo!

Elon malja.

(Lermontov).

Me juomme elon maljasta

kuin silmin umpinaisin,

Sen kastain kultareunoja

kyynelin polttavaisin.

Kun ennen kuolon kohdantaa

silmistä siteet kierii,

Ja kaikki tuo, mi hurmajaa,

pois niiden kanssa vierii:

Niin vasta silloin huomaamme

ett' tyhjä oli maljas,

Ja että jalo juomamme

ol' harhahaave paljas!

Lauluja ja runoelmia · 第 5 / 6 题