Pään päällä taivas kylmä, iäinen.
Vain huippuja ja vuoren jyrkänteitä,
jääkenttäin kuiluun-syökseviä teitä,
vain kimallusta lumi-aavojen.
Vuostuhat tääll' on hetken rahtunen.
Ain tuuli samoja soi säveleitä.
Te ootte olleet ammoin ennen meitä,
viel' ootte, vuoret, jälkeen ihmisen.
Miss' ovat ihmistyöt — ne tänne tuokaa!
Ne hukkuvat, kun vuoret kerran huokaa,
ne särkyvät kuin kupla haurahin.
Maan riemu, tuska vain on vuorten unta.
Ne katoaa, kun päättyy uneksunta
ja vuorten-päivä paistaa huippuihin.