Kun kerran hetkeni mun tullut on
ja äänet maan mun korvissani raukee,
kun tuntemattomahan portit aukee
ja edessäni tie on paluuton, —
mik' onni silloin syömmessäni lie,
mi kutsuneekin rauha ihanasti,
niin varmaan viipyen ja verkkaisasti
mun tieni täältä viime kerran vie.
Ja varmaan niinkuin kaukaa hyväillen
mun viime katseheni silloin kohtaa
sen tienoon, joka kirkkautta hohtaa
mun muistoissani unten etäisten,
ja kohtaa — siunauksin, kiitoksin —
sen talon, joka kukkain lumeen hukkuu,
ja vanhan puiston, joka yössä nukkuu,
miss' itki kerran onni ihanin.