Kauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen
mieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas
rohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin
kaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan
oli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut
kuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen
toivomuksen, että herttua olisi kuollut.
Tällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein
uskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti
itsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa _Kaarina Maununtyttären_
kanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin.
Mutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa
säädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska
kruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen,
nyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.
Kohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa
yhtyi hänen nuorin veljensä _Kaarle_ ynnä suuri joukko Ruotsin
aatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli
suuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset
taivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne
lähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi
herttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä
turvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä
joukkoja lippuineen. "Jos te, armollinen kuningas", sanoi hän, "neuvoni
mukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen
juureen, niin tämä ei olisi tapahtunut." -- "Oikein puhut", vastasi
Eerikki tuohon.
Kuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti.
Mutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat
kuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan
herttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja
jos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea.
Korvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin
vielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.
Eipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He
aukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui
vangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen
vankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän
aikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin
hän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli
istunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika
suuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki
paran sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka
pienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään
käytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.
Syynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös
alinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin.
Örbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik.
26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun
lopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset
tutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi.
Eerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa,
kauniissa _Liuksialan_ kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän
kuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun
tuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan
arvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.