Muistan ajan, entisajan,
muistan kansan kauniin, urheen,
kuinka sykki suuret syämet
kesken turman, kesken murheen,
Muistan kuinka vuorten lailla
vyöryi ylle onnettuudet,
muistan ruoskan, sorron ruoskan,
iskuin jälkeen iskut uudet.
Kuinka kansaa vainovalta
raastoi korppikotkan tapaan.
Muistan kuinka kahlett' orjan
kiinnitettiin kaulaan vapaan.
Muistan kuinka sorto painaa
ikeeseensä kansan niskaa, —
mutta muistan, kuinka kansa
ylväsnä sen yltään viskaa!
Muistan ajan, entisajan,
kuinka kukki kansan kunto,
kuinka Suomen sorron sorti
Suomen uljas yhteistunto.
* * *
Näitä muistan — unelmissain
väikkyy kaunis kansakunta,
kansa kallis, kansa yksi!
Miks on kaikki kaunis — unta?
Nousee päivä suosta surun,
koittaa kevät kansan vapaan, —
mutta veljet veljiänsä
raastaa korppikotkan tapaan.
Vasta sirut Suomen sammon
kootaan korjuun uljain innoin, —
maksettiinko aarre ainut
kenties liian halvoin hinnoin?
Suistuu vallat väärän, valheen
ilman verta, ilman kalpaa, —
miks' on kansan kaikkivalta
suurin valta — pientä, halpaa?
Miks, kun rannat rakkaat hohtaa
oman onnen säihkees' ihan, —
miks, oi miksi kansan kalliin
otsat varjoo säihke vihan?
Miks nään kansan sankarmieltä
yksin talvein tummain aikaan, —
minne kevään vapaan kohtain
mielet vapaat, suuret saikaan?
Miss' on suoja Suomen sammon,
rivit sankat yksin rinnoin?
Maksettiinko aarre ainut
kenties liian halvoin hinnoin?
* * *
Oi, — nyt vast' on vapaudelleen
kansa vaivat, uhrit velkaa!
Siksi työhön joukoin tulkaa,
tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!
Työhön, eestä yksi kaikkein,
sortoon veljesvihan hallan!
Eestä ihmisoikeuden,
eestä vapaan kansanvallan!
Työhön eespäin! mielin urhein
mailla aatteen, mailla aineen!
Ettei koskaan kansa vapaa
sortuis alle orjan maineen.
Että kodit korkeneisi
pienet, suuret Suomen muuriks,
että heikot, halvat nousis
yhteistunnoin ylväiks, suuriks!
Siks, oi siks on vaivat tarvis,
siks on vielä uhrit velkaa.
Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin,
innoin uljain kilpaelkaa!
1908.