(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).
Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin,
ja äänet ilmassa kajahuu.
Ne vierii vienoisina yllä kehtoin,
ja hymyyn herää ruususuu.
Ne värähtävät vanhan kammioihin,
ja silmä himmee kirkkaaks saa,
ja sairas herkee onnenunelmoihin,
ja orja selän köyryn oientaa.
Mik' on se sävelhely hellä, hurma,
se aamunkoiton armas leyhkäys?
Mik' on se rajutuuli, turma, surma,
mik' on se merten vimma, myrskähdys?
Se sävel, joka elon auvot soiden
yrmyillen uhkaa tulta, salamaa —
mik' on se laulu kumma Kullervoiden?
Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal
Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä,
hän riemastuupi, laulut kuullessaan,
hän sankariks saa suureks — mutta kellä
miel' halpa on, hän raukka vaviskaan!
Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin,
mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi,
mi siteet, salvat taittoi, murti muurin,
se kehnon korviin turman uhkaa soi.
Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä,
niin soitot armaat kuulla saat!
Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä,
kasvanet varmat, voimakkaat.
Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön,
käy silloin tietäs uljain päin!
Et huku niinkuin halpa unhon yöhön,
vaan nouset aina aamun välkähtäin.
New-York kesällä 1904.