Sinä sanoit: jo ohi on varmaan
suviaamut ja vienoiset veet!
Sinä näit vain taivahan harmaan
ja ne suuret pisareet, —
ne veet, joita syys luo ilmiin
elon kuolohon vihkiessään,
ja ne veet jotka nousevat silmiin,
kun on orpo ja yksinään — —
Oi niin, oi niin, sinä vieno,
sinä kallis ystävyt,
nyt kyllä on tummana tieno,
kuin kaikk' ois häipynyt!
Mut me talveksi tarhat luodaan
suvimuistoista synnyinmaan —
Ja kun kerran se kevät suodaan,
ah, kuinka me riemuitaan!
Atlantilla 1903.