(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)
Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen,
jota kätesi kerran johti?
Ja joko sinun apusi uupunut lie,
ja joko tämä tie nyt on surman tie,
jota kaihoten kuljen kohti?
Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa
surun vuoret mun ylleni juuri,
ja kukkulat kaikki kaatukaa!
Ei kaada ne urhon kunniaa,
hän on sortuissansakin suuri!
Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas
minä kantanut oisin ja kansa, —
mut yhdestä varjele, vakainen,
ja elä suo orjana sortua sen,
joka vapaa on sukujansa!
Elä anna sen mataa matona maan,
elä kerjätä kulkijanna!
Elä salli suuta sen suljettaa,
elä salli sen niskaa poljettaa,
sen ennen murtua anna!
Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei,
joka suussaan ei siedä salpaa,
ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei!
ja ei sitä kahleissa kanneta, ei,
jok' on kantanut Jumalan kalpaa.
Minä tunnen mun voimani valveuneen,
sinä, Herra, nyt ole minun muurin'!
Kuka Juudan johtajan horjuttaa?
Ei vapaa orjana kuolla saa,
hän on surmansa hetkellä suurin!
(Hän tarttuu pilareihin.)
1903.