On päivä poissa, ei hohda hanki,
ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
ja vait on järvi ja virta vanki,
ja yllä pakkanen paukkuaa.
Mut kohta öisessä sankeassa
jo taasen taivolla salamoi,
ja päivä uusi on alkamassa,
ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
ja taivas kaarena kirkastuu!
Ja tuolla, katsohan, valokielet
jo halki taivahan viskouu!
On niinkuin taistoa tulten julmaa
tai valomerten tää myrsky ois,
kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalle
loi luoja kaarensa korkean,
ettei hän vastedes vetten alle
hukuta kansoja kuolemaan,
niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
kun tulet ilmoissa öiset lyö:
ei ole kohtalo Suomen kuolla,
vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
1891.